Talo 97, Pispala

Talven jo käännyttyä pienen askeleen valoa kohti pääsimme lopulta aloittamaan tälle  keväälle suunnittelemamme kirjailijakotimatkat. Tuntui aika mukavalta tehdä välillä kenttätyötäkin lukemisen lisäksi. Lumisateisena lauantaina 25.2. suuntana oli Tampereen Pispala ja siellä Lauri Viidan kotimuseo.

Annamari oli jo alkutalven aikaan käynyt sähköpostikeskustelua museonhoitaja Satu Engblomin ja Pispalan Moreenia edustavan Mårten Sjöblomin kanssa. Saimme etuoikeuden päästä tutustumaan museoon talvella sen ollessa muuten yleisölle kiinni. Museota oli lämmittykin ihan meidän vierailuamme varten.

Näkymät Viidan kodin pihalta alas järvelle olivat upeat talven valkoisuudessakin. Kirjailijan lapsuuden- ja nuoruudenkoti on rakennettu aikanaan hienolle paikalle ikkunat kohti Näsijärveä. Museolle meitä tapaamaan tuli Mårten Sjöblomin ja Satu Engblomin

lisäksi eläkkeellä oleva rakennusmestari Risto Rajala, Pispalan Moreenin miehiä hänkin ja

alusta asti mukana museohankkeessa. Kaiken lisäksi Rajala oli nuoruudessaan asunut nyt museon pienenä näyttelytilana toimivassa asunnossa. Lauri Viidan kotimuseossa

meidät otettiin ystävällisesti ja asiallisesti vastaan.

Museonhoitaja Engblom kertoi Pispalasta, Lauri Viidasta ja hänen elämästään Pispalanharjulla. Mårten Sjöblom kuvasi tarkasti museon syntyvaiheet 1970-luvulla, saimme yksityiskohtaista tietoa siitä, miten kymmeniä vuosia yksityisasuntona olevasta talosta oli

päättäväisellä talkootyöllä tehty Lauri Viidan elämästä ja kirjailijantyöstä kertova toimiva pieni ja varsin autenttinen museo. Ja  siitä, miten työ jatkui edelleen.

Museonhoitaja Satu Engblom kertoi kirjailija Lauri Viidan  nuoruudesta Pispalanharjulla.

Tukevan tietopaketin huipennukseksi Risto Rajala kertoi perheensä elämästä tässä talossa 1940-luvulla. Vielä silloin taloihin haettiin vesi lähellä olevasta jakelupisteestä ja pihan perällä sijaitsi jokaisen perheen oma huussi yhdessä isossa ulkohuonerakennuksessa. Saunassa käytiin jossakin Pispalan kuudesta yleisestä saunasta.

Mårten Sjöberg (vasemmalla kuvasa) ja Risto Rajala tietävät kaiken Lauri Viidan kotimuseon rakennuksesta
ja sen historiasta.

Pispalanharjun pienissä asunnoissa asui tuolloin paljon nuoria perheitä pienine lapsineen, leikkikavereita riitti. Nuorena poikana Rajala sai kesäisin nukkua talon ullakolla omassa rauhassaan. Ullakkohuoneen ikkunasta näki kauas järvelle. Joskus lauantai-iltana

voi laskea yhdellä katsomalla neljäkymmentä järvellä liikkuvaa venettä. Vene oli siihen aikaan melkein jokaisella, sitä käytettiin sekä kalastukseen että viikonlopun huvisouteluihin.

Lauri Viidan kotimuseon osoite on vuosien varrella muuttunut useamman kerran. Kun Pispalaa aikanaan rakennettiin, ei alueella ollut minkäänlaista asemakaavaa, talot rakennettiin miten haluttiin sikin sokin pitkin harjua. Aina, kun uusi talo tuli valmiiksi, sille annettiin vain järjestysnumero, mikä kertoi kuinka mones talo oli alueelle valmistunut, kadut ja katujen nimet tulivat paljon myöhemmin. Risto Rajala kertoi nuorena poikana löytäneensä talosta laatan, jossa kerrottiin, että talo oli numero 97. Lauri Viita vietti siis lapsuutensa ja nuoruutensa osoitteessa Pispala 97.

Säikähdyksiä

Jopas on ollut helmikuu! Ensin kuulimme, että museovirasto aikoo sulkea Paikkarin torpan. Uskomatonta: suljetaan siis Kalevalan luojan ja suomen kielen kehittäjän kotimuseo. Tällaiset ovat nykysuomalaiset arvot. Ehkä me tosiaan ansaitsemme Guggenheimimme (ehkäpä sinne voisi ihan ensiksi järjestää Ikea-design-näyttelyn). Aamun lehdessä haetaan Vaasaan töihin Customer Service Manageria, alennusmyyntejä mainostamme saleina ja yliopisto-opiskelijat joutuvat opiskelemaan englanniksi, kun suomenkielisiä termejä ei enää ole, jopa Suomen akatemian tutkijoiden on tehtävä hakemuksensa englanniksi. Ensin meille taisteltiin oma kieli, nyt me itse luovumme siitä ja siirrymme bad englishiin tai globishiin tai finglishiin (rakkaalla lapsellamme on monta nimeä).

Elias Lönnrothan kehitteli kieleemme muun muassa luonnontieteellistä ja lääketieteellistä sanastoa, jotta voisimme keskustella vähän mutkikkaammistakin asioista suomeksi. Nytkö me palaamme takaisin kyökkisuomeen? Mitäpä kannattaa mokomia museoitakaan siis säilyttää. Kiven kuolinmökkikin on kivalla tontilla –purkuun vaan ja tontille jotakin tuottavaa, niinkö?

Toinen shokkiuutinen koskee myös meidän kirjaamme. Luulimme jo hetken, että meiltä hävisi kustantaja, muttei sentään. Kirjamme sopii onneksi kustantamomme uuteenkin linjaan. Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson, jonka kanssa tätä kirjaamme olemme tehneet, jättää meidät keväällä ja siirtyy WSOY:n kaunokirjallisen osaston kustannuspäälliköksi. Nyt jännitämme, kuka seuraa Anna-Riikkaa kirjaprojektissamme.

Helmikuussa työmme jälleen etenee, kun loppukuusta vihdoin pääsemme Tampereelle Pispalaan Lauri Viidan lapsuudenkotiin. Museona se on auki vain kesäisin, mutta me pääsemme tutustumaan sen talviseen tunnelmaan.

Historiaa ja kaunokirjallisuutta

Taustatietojen keruu kirjailijoista ja heidän kodeistaan vie helposti mennessään. Yksi löydetty tieto johtaa aina uuden tiedon äärelle. Kun ensin on tutustunut kirjailijan elämään ja hänen teoksiinsa on kiinnostava poiketa hetkeksi kurkistamaan, miten kaunokirjailija on kokenut saman, mihin yksityiskohtiin hän on tarttunut ja miten työstänyt kaunokirjaksi valtavaa määrää historiallista tietoa. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä on hieno kirja Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin elämästä. Romaani ei etene kronologisesti, vaan se loikkii henkilöidensä elämässä edestakaisin suurin oikukkain harppauksin ja hahmottaa siten kohteensa elämää aivan omalla tavallaan. Kaunokirjailija myös pääsee paikkoihin, joihin tietokirjailijalla on harvoin asiaa. Wahlström vierailee vaivatta Runebergien makuuhuoneessa ja tietää heidän syvimmät ajatuksensa. Kaunokirjailijalle hurjienkin johtopäätösten tekeminen sallitaan, tietokirjailijan pitää olla paljon varovaisempi. Mutta parhaimmillaan molemmat pääsevät samaan elämykselliseen lopputulokseen, joka riemastuttaa ja tyydyttää lukijaa.

Wahlström on selvästi tehnyt taustatyönsä tarkkaan, hän on suorastaan kutkuttavalla tavalla ripotellut pieniä anekdoottimaisia tietoja Runebergien elämänsä romaaniinsa. Niiden bongailussa tietokirjansa lukenut tuntee suurta löytämisen iloa.
Yksi vaikuttavimmista kohtauksista Kärpäsenkesyttäjässä on kuvaus joulukuun 14. päivästä vuonna 1860, kun Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät. Wahlström kuvaa kuinka neljä miestä kokoontui yhteen lukemaan juuri ilmestynyttä kirjaa. He lukivat sitä koko yön vuorotellen ääneen toisilleen: ”Yöstä muodostui miesten elämän ylevä kohokohta. He itkivät, he nauroivat, he syleilivät toisiaan. Heidän sydämensä jyskytti, sielunsa paisui. He kaipasivat päästä uhrautumaan Suomen hyväksi.” (Suom. Jaana Nikula) Kuvaus on elämyksellisyydessään suorastaan kohottava, juuri sellaisia elämyksiä haluaisin tietokirjailijankin lukijoilleen välittää.

PS. Museovirasto on saanut niskoilleen 3 miljoonan leikkauksen budjetista. Tämä tarkoittaa, että viitisenkymmentä henkilöä irtisanotaan ja kymmenkunta museota lakkautetaan ainakin määräaikeisesti. Yksi lopetettavista museoista on Elias Lönnrotin lapsuudenkoti Sammatissa Lohjalla. Säästöjä idyllisen pienen Paikkarin torpan lopettamisesta saadaan peräti 30 000 tuhatta euroa vuodessa. Surullisen pieni säästö isosta asiasta.

Nyt pallo on Lohjan kaupungilla. Löytyykö kaupungilta halua pitää yllä yhden suomalaisen kielen ja kulttuurin merkkimiehen kotimuseota vai annetaanko sen unohtua ja lopulta rapistua kokonaan? Irvokasta on, että tällaista tehdään samaan aikaan, kun keskustellaan kymmeniä miljoonia maksavan Guggenheimin tulosta Helsinkiin. Mutta pieni ei ole nykyään enää kaunista. Päätös Paikkarin torpan säilyttämisestä muistona Lönnrotin elämäntyöstä tehtiin vuonna 1884. Vaikka juuri silloin Suomea hallitsi venäläistämispyrkimyksistään tuttu tsaari Aleksanteri III. Työtä kotimuseon eteen on tehty vuosikymmeniä sekä vapaaehtoisvoimin että museoviraston alaisena. Loppuuko nyt yli sata vuotta kesämuseona toimineen Paikkarin torpan toiminta muutamaan kymppitonniin?