Kivi tulee uniinkin: ”eli vain syksystä jouluun”. Eilen iltamyöhällä sain Annelta tekstiviestin: ”Vaikka miten monta kertaa olen lukenut Aleksiksen viimeisistä ajoista, niin taas olen järkyttynyt niistä. Miten se pystyi makaamaan 10 kk siinä kamarin pienessä sängyssä? Miten pitkä oli sänky? Entä missä nukkuivat Albert, Karoliina ja heidän 3 lastaan? Ihan mahdoton yhtälö. Entä miten pitkälle riitti Aleksisesta maksetut 5 tynnyriä ruista? Missä niitä säilytettiin?” Niinpä. Ja ihan sekaisin oleva mies, joka oli ainakin sairaalassa kieltäytynyt peseytymästäkin. Eipä tainnut talvipakkasella idyllinen mökki olla sittenkään niin idyllinen…
Minun mielessäni pyörivät jo Lauri Viita ja Jalmari Finne. Jostain syystä Viidan Alfhid on tuntunut aina minusta vähän ärsyttävältä runolta, vähän tekopyhältä… Mutta ehkä saan siihen uutta puhtia Viita-museosta, jonne olemme saaneet luvan helmikuussa mennä. Kaikki ottavat meidät niin ystävällisesti ja innostuneesti vastaan. Jokaisella kirjailijalla on ihailijansa, asiantuntevat oppaat kodissa. Viita-museokin avataan ja jopa lämmitetään meitä varten. Nyt on suunnitelmissa lukea Moreeni vielä uudestaan – ja tietysti Betonimylläri. Kauhukseni huomasin, ettei kumpaakaan löydy hyllystäni. Siispä suuntaan antikvariaattiin, jonka nimi täällä Lahdessa on meille sopivasti Aleksis K.!
Ilokseni uusimmassa Onnimannissa on juuri kuin tilauksesta hauska juttu Jalmari Finnestä pikkupoikana Kangasalla. Miten ahkera kirjastonkäyttäjä hän olikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti