perjantai 28. syyskuuta 2012

Museo on muisti


Olen koko alkuviikon tehnyt kahta keskenään aivan erilaista kirjoitustyötä: kirjoittanut kirjailijakotimuseokirjaamme osuuttani Pentti Haanpäästä ja koonnut tekijänoikeustietoa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Molempia tekstejä laatiessani olen huomannut tietojen hataruuden. Lakiteksti ei todellakaan ole yksiselitteistä, ja laki kulkee koko ajan todellisuudesta jäljessä. On ollut tavattoman kiinnostavaa pureutua sellaiseenkin maailmaan. Jokainen lakimies, johon olen ottanut yhteyttä, on tulkinnut tekijänoikeuslakia omalla tavallaan –ja keskenään eri tavalla. Onneksi tieto ja ideat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin, ettei ihan kaikki kirjoittaminen halvaannu!

Myös Haanpää-lähteitä peratessani olen huomannut jotakin vastaavaa: joitakin ihan höpöhöpötietoja lainautuu lähteestä toiseen ja vielä muhevoituu. Tarkkana saa olla, ettei esimerkiksi kerro Haanpään kirjoittaneen tiettyjä juttuja mökin ikkunasta havainnoimiensa tapahtumien perusteella, sillä mökki valmistui 1951 ja kyseiset jutut ilmestyivät 1947. No, tottahan toki kirjailija on näkijä, joka aavistelee tulevaa…

Pentti Haanpää –museo Piippolassa ja kesämökki Korpelaisessa ovat siis olleet nyt mielessäni tämän viikon. Koko ajan tätä kirjaa kirjoittaessa tulee miettineeksi museoiden arvoa sinänsä. Museo on muisti, ja siksi mittaamattoman merkittävä koko paikkakunnalle ja sitä kautta koko maalle ja kirjallisuudenhistoriallemme. Tämä ajatus on vain voimistunut –ja tunnen melkeinpä pakokauhua tämänhetkisestä politiikasta: halusta lakkauttaa muutaman kymmenen tuhannen euron tähden kansakunnan muistia eli museoita. Vaikken minä tyhmä taida rahataloutta oikein ymmärtää, ymmärrän kuitenkin sen, että rahaa on tietty määrä ja että on arvovalinta, rakennetaanko niillä rahoilla toriparkki ja lisää teitä ja tunneleita vai säilytetäänkö sillä rahamäärällä museot ja lähikirjastot. Onko tämä ajatukseni jollakin tavalla yksinkertaistettua matematiikkaa? Kuitenkin ihmetyttää, miten suomalaisilla on ollut todella köyhinä aikoina rahaa kunnostaa ja ylläpitää museoita ja kirjastoja, ja nyt muka ei ole, kun taatusti rahaa on enemmän kuin vaikkapa 1800-luvun lopussa tai sotien jälkeen, jolloin monia museoita ja kirjastoja perustettiin.

Kävin toissapäivänä opastetulla kierroksella Hennalassa Lahden sotilaslääketieteen museossa, joka tietysti myös aiotaan parin vuoden päästä lakkauttaa, koska Hennalan varuskuntakin lakkautetaan. Kun kiersin museota, ajattelin, että siellä käymisen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Siinä museossa joutuu tajuamaan, mitä sota oikeasti on: tappamista ja silpomista. Silti museo on rakennettu niin, ettei se ole liian ahdistava, sillä sehän kertoo auttamisesta, hoitamisesta, lääkitsemisestä. On aivan hirveää, jos tämäkin ainutlaatuinen museo katoaa jonnekin isomman museon varastoon. Kannattaisiko lahtelaisten kamppailla tämänkin puolesta? Miksei sotilaslääketieteen museota ja myös sotilasmusiikkimuseota ole markkinoitu Lahden merkittäviksi ja ainutlaatuisiksi nähtävyyksiksi? Kierroksella sain tietää, ettei sotilaslääketieteen museoita ole maailmalla tiettävästi kuin puolenkymmentä. Hennalan ainutlaatuista museota asianharrastajat käyvät katsomassa kuulemma Yhdysvaltoja myöten. Myös Hennala muutenkin on merkittävä ja kauhea nähtävyys. Siellä oli valtava punaisten vankileiri. Sitähän mm. Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -kirjassa. Lahden kaupungin koulujen kulttuuripolulle kannattaisi ehdottomasti lisätä tällaiset omaa kaupunkia esittelevät museot ja merkitykselliset paikat.

Kun ihmiset kuolevat, talot ja tavarat jäävät jäljelle. Eikä sille kyllä mitään voi, että seinät osaavat puhua, jos niitä pysähtyy kuuntelemaan.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Postineidin taivaallisen ihanat mantelipullat


Nyt on temmelletty viikon verran viime kesän muistiinpanojen, kuvien ja tunnelmien parissa. Tekstiä on syntynyt tyydyttävään tahtiin. Myös karsittu on paljon. Sen minkä toinen on hartaasti kirjoittanut, toinen ehdottaa poistettavaksi kokonaan. Aikamoisen rääkin joutuvat kaikki tekstit käymään läpi.

Viime sunnuntain runeberginleivokset on syöty, hyviä olivat. Eivät muistuttaneet kaupan torttuja lainkaan. Ja olivat niin täyttäviä, että kelpasivat yksin koko lounaaksi. Eipä ihme, että Johan Ludvig pärjäsi torttuaamiaisella pitkälle päivään. Tänä sunnuntaina oli vuorossa Ilmari Kiannon lempipullat, ne taivaallisen ihanat.

Ensin tehtiin pullataikina kohoamaan, sitten murotaikina vetäytymään jääkaappiin. Sitten vielä mantelimössö täytteeksi. Onneksi on kaksi kokkia. Joista ainakin toinen tietää, mitä ollaan tekemässä. Näitä pullia saimme maistaa viime kesänä Kianta-laivalla. Nyt yritämme saada aikaan samanlaisen tulokseen. Jari soitti keittiöhommien kannustukseksi Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Kun pullat olivat hyvin uunissa, siirryimme Doorsiin ja Queeniin.

Koska Runebergin torttujen kanssa joimme viikko sitten punssia, päädyimme siihen, että Kiannon mantelipullia kanssa tarvitsemme myös jotakin vahvistavaa. Muistimme Suomussalmella Pesiön kaupassa juomamme Joosepin täräyksen, jota nautimme kesäillassa Raija-Liisa Kiannon ja Marja Heikkisen kanssa. Siispä sitä. Resepti on yksinkertainen: yksi osa lakkalikööriä, yksi osa karpalolikööriä ja yksi osa giniä. Täräyksen voimalla jaksaa useammankin mantelipullan sunnuntaiaamuna.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Torttuja, punssia ja tuoksupelargonioita

Etteikö kirjailijakotiprojektimme koskettaisi kaikkia aisteja? Runebergien innoittamina ruinasimme ystävältämme tuoksupelargoniat. Kiitos, Kikka! Kun tuoksupelargonian lehteä vähän hieraisee, ilmaan ja sormiin lehahtaa ihmeellinen tuoksu, joka poistaa kaikki ikävät tunteet, jos sellaisia sattuu olemaan. Häipyvät kateus, mustasukkaisuus ja ilkeät ajatukset ihan noin vain – ja ilmakin huoneessa raikastuu. Kyllä Fredrika tietää.

Kikalta saamani tuoksupelargonia on tuoksunsa lisäksi kauniskin.  

Tuoksua levisi myös runeberginLEIVOKSISTA, joita täsmälleen Fredrikan ohjeen mukaan eilen ahkeroimme. Tosin saatoimme tehdä vain neljä ihan oikeanlaista, koska meillä oli vain neljä Runebergin museon kaupasta ostamaamme vuokaa. Loput piti vähän –tai oikeastaan aika paljon – lintsaten törkkiä silikonivuokiin. Oikeaoppisessa leivoksessa on peräti kolme kerrosta: keskimmäinen kiekko paistetaan ensin puolikypsäksi, sitten otetaan pohjalle uusi raaka kiekko, puolikypsän päälle askarrellaan taikinasta rengas ja renkaan sisään tuikataan omenahilloa. Eikä siinäkään vielä kaikki: renkaan sisälle omenahillon päälle pyöritellään taikinarasti. Mielestämme olimme ihan sankareita, kun kaikesta tästä selvisimme. Niinpä sitten Johan Ludvigia matkien nautimme runeberginleivokset kahvin ja punssilasin kera. 

Vasemmalla edessä on oikeaoppinen runeberginleivos kolmine kerroksineen. Siihen ei siis kuulu mikään sokerirengas,  ja hillo on omenahilloa, ei vadelmaa. Nuo muut ovat samasta taikinasta tekemämme lintsaustortut, joista tuli hyviä myös. Ja täyttäviä. Etualalla on kaksi leivosmuottia, molemmista päistä avointa korkeaa tötteröä.
Kirjailijakotikirjan tekeminen siis ilahduttaa kaikkia aistejamme emmekä laihtumaankaan pääse!

lauantai 15. syyskuuta 2012

On Lahdessakin taiteilijakoteja!


Desingn-pääkaupunkikierroksella Lahdessa meille, koko työryhmällemme,  selvisi, että täälläkin on taiteilijakoteja - ja olisi varmaan tulevaisuudessakin, ellei kaikkea taidekoulutusta lopetettaisi.    
Matti Koskelan ateljeekoti on erikoinen Domino-talo Kiveriössä. 
Koskelan ateljeessa on tauluja, veistoksia ja niiden suunnitelmia -ja aika hauska on tuo sininen tuolikin.
Kalevi Ahosen taiteilijakoti piileksii ihan tavallisessa rintamamiestalossa. Nykyään talossa asuu eri alojen taiteilijota, jotka saavat käyttää sitä residenssinään sovitun ajan. Voi vain kuvitella, miten inspiroiva talo on taiteilijalle.



Patio on täynnä yksityiskohtia ja piha patsaita.

Kodissa kaikki on itse tehtyä ja koristeltua.









































tiistai 11. syyskuuta 2012

Operettisäveltäjän luona Balatonin rannalla


Joka neljäs vuosi pidettävä suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi pidettiin tämä vuonna Unkarissa Siofokin kaupungissa viime viikolla. Mukana oli yhteensä yli 600 osanottajia kahdestakymmenestäviidestä eri kansasta. Värikäs kokous Balatonin rannalla oli monella tapaa kiinnostava kokemus. Suomalais-ugrilainen on yksi monipuolisimmista kielikunnista, siihen kuuluu niin suurkaupungissa asuvia eurooppalaisia kuin Siperiassa jutaavia poronhoitajia. Kaikkien kieli tulee kenties yhdestä paikasta, yhdestä kantakielestä jota puhuttiin muutamia tuhansia vuosia sitten. Kongressissa oma kieli- ja kulttuuri-identiteetti sai olla valloillaan.

Mutta ei paikkaa ilman kotimuseota. Heti ensimmäisenä iltana kongressin osanottajat saivat kuulla Siofokin oman säveltäjän Imre Kalmanin (1882–1953) operettisävelmiä kaupungin kesäteatterissa. Pimeässä ja lämpimässä loppukesän illassa monet tutut operettisävelmät kajahtivat komeasti. Saimme myös kuulla, että Kalmanin syntymäkotimuseo on aivan kaupungin keskustassa ja että kenties kongressin aikana jossain välissä halukkailla olisi tilaisuus päästä käymään siellä.

Kongressin toisena päivänä Kalmanin museon toisessa kerroksessa avattiin taidenäyttely ja osanottajat olivat tervetulleita tutustumaan. Moni käyttikin tilaisuutta hyväkseen. Pieni lintuaiheinen taidenäyttely oli hauska, mutta hienompaa oli päästä varsinaisiin museotiloihin. Museon kolme huonetta olivat täynnä musiikkia: soittimia, nuotteja ja taustalla soivia operettisävelmiä. Kalmanin operetit tunnistaa, vaikka ei olekaan musiikin asiantuntija. Kalman asui suurimman osan elämästään poissa Unkarista, mutta syntymäkotiin on saatu kerättyä hänelle kuuluvia esineitä. Tunnelma pienessä kaupunkitalossa johtaa 1900-luvun alkuun.



perjantai 7. syyskuuta 2012

Anna Olsonin tappioleipiä


Ensimmäinen vuorotteluvapaaviikko on nyt ohi - ja olen ahkeroinut kovasti, ihan oikeasti. Tänään olin vähän laiskempi: korjailin vain aiemmin tekemäni Lauri Viita -tekstit. Iltapäivällä muistin, että Viitojen keittiössä keikkui hyllyn reunalla Anna Olsonin keittokirja, jollainen minullakin on jostain syystä kirjahyllyssäni. Olipahan sitten ihan pakko leipoa Anna Olsonin tappioleipiä. Ihan hyviä niistä tuli, mitä nyt vähän uunipellillä toisiinsa takertuivat. Miksihän niiden nimi on tappioleipä?




Kirjailijoihin tutustuessa saa tetysti tutustua monenmoisiin aikalaisiin. Anna Olsoni taisi olla perheenemäntien pelastus, sen verran topakkaa tekstiä keittokirjassa on. Vasikanaivomuhennokseenkin löytyy seikkaperäinen resepti -kaikki osat teuraseläimestä käytettiin, tietysti.

Keittokirja ilmestyi suomeksi vuonna 1892. Se oli ensimmäinen koteihin ja kouluihin suunnattu suomalainen keittokirja. Se alkaa kavanmukaisella yleissilmäyksellä elimettömään eli epäorgaaniseen kemiaan, joten naiset saivat sen avulla myös teoriaoppia. 

Anna Olsoni oli Kurkjoen kirkkoherran etevä tytär. Suomen Naisyhdistys lähetti hänet vuonna 1890 Ruotsiin, Englantiin ja Skotlantiin tutustumaan kotitalouden opetukseen. Tuosta vain lahjakas 26-vuotias nainen opetteli englannin kielen ja suoritti kuusiviikkoisen kotitaloysopettajatutkinnon Glasgow´ssa. Hän perusti Suomessa kasvatustieteellisen keittokoulun, sai vaikka kuinka monta lasta ja toimi silti koulun johtajana ja pitkään myös ainoana opettajana. 

Että sellainen kirja löytyi niin Viitojen kuin minunkin kirjahyllystä. Leipoikohan Alfhildkin joskus tappioleipiä?


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Nyt rauhassa kirjoittamaan!


Elokuussa julistettiin Lahdessa koko valtakuntaan koulurauha, marssittiin kulkueessa - ja sen jälkeen jäin kaikessa rauhassa kolmeksi kuukaudeksi virkavapaalle kirjoittamaan kirjamme tekstejä.



Ensin piti järjestellä vähän työtilaa: ripustaa uudet verhot työhuoneeseen. Suuri saavutus minulta: marssia kauppaan ja ostaa verhot. 




Nyt on vuorotteluvapaata kaksi päivää takana. Ne olen viettänyt Tove Janssonin parissa. Kaikkein vaikeinta on juuri se, mitä ennakoinkin: kirjoittaa lyhyesti eli karsia, karsia, karsia. Mutta tästä se lähtee! Kiitos Koneen Säätiölle ja kouluni rehtorille, että saan nyt kirjoittaa kaikessa rauhassa!

Reilun viikon päästä Annekin jää hetkeksi vapaalle, joten pääsemme kirjoittamaan kahdestaan. Nyt Anne huitelee Unkarissa konferenssissa mukanaan taatusti jotain kirjailijakotiluettavaa. Ensi viikolla tapaamme kustantajan ja taittajan. Kyllä tästä varmaan lopulta kirja tulee!