sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Olimme ihan Onnelassa ja vähän Palojoellakin
Emmepä turhaan aikailleet, kun kirmasimme Aleksis Kiven syntymäkotiin.
Jari on kunnolla varustaunut keikkaan: yllä Aleksis Kivi -paita ja molemmissa käsissä kuvausvarusteita. Taustalla näkyy kallio, johon Aleksis veljineen on kaivertanut nimensä. Aleksiksen ja Emmanuelin kaiverrukset onnistuimme löytämään.
Nurmijärvellä on puistossa kivinen Aleksis ja viereisessä kirjastossa hieno Kivi-huone.
Tuusulassa on majatalo Onnela, jossa aikoinaan viettivät aikaansa monet kirjailijat, taiteilijat ja säveltäjät. Eino Leino asusteli vakituisessa nurkkahuoneessaan. Me asustelimme hulppeassa mökissä järven rannalla.
Anne ja Jari tutkivat päivän saalista: kuvia Aleksis Kiven syntymä- ja lapsuudenkodista. Töitäkin siis teimme, vaikka oli ihana hellepäivä.
Omenapuut kukkivat ja johdattivat meidät jo suunnittelemaan ensi viikonloppua: retkeä Sammattiin Paikkarin torppaan ja Fanjunkarsiin, jossa Charlotte Lönnqvist tarinan mukaan ei sallinut omenankukkien voimakkaan tuoksun häiritä suojattinsa Aleksis Kiven työskentelyä. Meitä eivät kukkivat omenaput lainkaan häirinneet.
maanantai 21. toukokuuta 2012
Kylässä August Strindbergin luona
Kymmendön kesäsaari
Ruotsissa osataan hoitaa ja jalostaa oman suurmiehensä
perintöä. Se tuli hyvin selväksi viikonlopun aikana Strindbergin (1849–1912)
jalanjäljillä. Itse suunniteltu Strindberg-matka vaatii vähän etukäteistyötä,
mutta yllättävän paljon ehtii yhden viikonlopun aikana.
Kymmendön saari runsaan kolmenkymmenen kilometrin päässä
Tukholmasta oli August Strindbergille tärkeä. Kun hän 1870-luvulla löysi
saareen, matka sinne Tukholmasta kesti varmaankin pari päivää, nyt saaren
saavuttaa nopeasti. Tukholmasta idylliseen Dalarö-nimiseen kylään ajaa autolla puolessa
tunnissa, myös bussit näyttivät liikennöivän sinne usein. Dalarön pienestä
satamasta lähtee Skärgården-niminen laiva muutaman kerran päivässä parin tunnin
pituiselle reitille kiertämään lähisaaria. Laivamatka ensimmäiseen
pysähdyspaikkaan Kymmendöhön kestää vain 15 minuuttia.
Mikä sitten on Kummendön nähtävyys? Se, jota kannattaa tulla
katsomaan kauempaakin? Se on pienen pieni lautamökki, jonka Strindberg itse
rakensi saarelaispoika apunaan vuonna 1882 kirjoittajamökiksi itselleen. Sinä
kesänä hän oli tullut saarelle kahden pienen tyttärensä – Karinin ja Gretan – kanssa, vaimo Siri
von Essen oli näytelmäkiertueella Helsingissä. Mökki rakennettiin kalliolle, pieni
ikkuna merelle päin. Kaksi kesää nuori August istui aamupäivät mökissään ja
kirjoitti, iltapäivät hän käyskenteli saarella, leikki tyttäriensä kanssa ja
viljeli perustamaansa kasvimaata. Tulosta syntyi niin mökissä kuin
kasvimaallakin.
Reilut 130 vuotta pikku mökki on sitkeästi seissyt kalliolla
ja tuhannet ihmiset ovat käyneet katsomassa sitä. Nytkin samalla laivalla
Kymmendölle tuli kokonainen seurue ihmisiä, jotka olivat järjestetyllä
Strindberg-matkalla tutustumassa kirjailijan kirjoitusmajaan ja elämään
pienellä saarella.
Äärimmäisessä vaatimattomuudessaan mökki on vaikuttava:
tämän paikan kirjailija on tarvinnut saadakseen kynänsä laulamaan.
Uninäytelmä
August Strindbergin kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi
100 vuotta. Siksi kirjailija on
poikkeuksellisen paljon esillä Tukholmassa. Dramatenissa on talven aikana pyörinyt
peräti neljä Strindbergin näytelmää ja vajaa pari kuukautta sitten sai
ensi-iltansa myös P. O. Enquistin Strindbergistä ja Siri von Essenistä kertova
näytelmä Tribadien yö. Tälle viikonlopulle saimme liput Uninäytelmään, jossa
alkuselostuksen mukaan on 67 % alkuperäistä Strindbergin näytelmätekstiä
vuodelta 1901 ja loput uutta sovitusta. Uuden ja vanhan yhteensovittaminen
toimii hyvin. Näytelmässä maan päälle lähetetty Indran tytär haastaa ihmiset
väitteellään: Det är synd om människan. Nykyiset hyvinvointiyhteiskunnan
jäsenet, tavalliset ruotsalaiset, saavat vastata haasteeseen ja pohtia: pitääkö
minua sääliä?
Blåa tornet – Sininen torni
Viikonlopun kolmas kohde on tietenkin Drottningsgatanilla
oleva Strindberg-museo. Museo käsittää tavallisen kerrostalon neljännestä
kerroksesta pari huoneistoa. Toisessa huoneistossa on tiivis ja kaunisti
aseteltu näyttely kirjailijan elämästä, tuotannosta ja ajatuksista, toinen on
se samainen huoneisto, jossa Strindberg vietti neljä viimeistä elinvuottaan
1908–1912. Pieni kolmihuoneinen asunto on kuin kirjailijan itsensä jäljiltä
vaikka museo on avattu vasta vuonna 1973, yli 60 vuotta kirjailijan kuoleman
jälkeen. Entisöinti museoksi on huolellisesti tehty ja huonekalutkin
suurimmaksi osaksi Strindbergin omia hänen ”punasilmäistä” lempilamppuaan
myöten. Kun Strindberg muutti asuntoon, se oli eräänlainen täyshoitola,
huoneistoissa ei ollut keittiöitä lainkaan, ruoka tuotiin huoneistoon
yläkerrassa sijaitsevasta täysihoitolan keittiöstä, se sopi tietenkin yksin
elävälle kuusikymppiselle kansalliskirjailijalle hyvin. Tämän huoneiston
parvekkeella otti vastaan yli kymmenen tuhannen ihmisen tervehdyksen 60-vuotissyntymäpäivänään,
ja vielä vähän ennen kuolemaansa 63-vuotiaana.
Museossa sai itse määritellä oman Strindberg-käsityksensä. Valittavana oli adjektiivejä naistenvihaajasta humanistiin. |
Museon lipunmyynnissä oli myynnissä laajasti Strindbergin
tuotantoa sekä kirjojina että cd-elokuvina, postikortteja, jääkaappimangneetteja
ja jopa Strindberg-paperinukke. Kauppa näytti käyvän hyvin. Ja täälläkin –
kuten Kymmendöllä – kokoontui porukka Strindberg-harrastajia kuulemaan luentoa
kirjailijasta.
Katu museosta kohti keskustaa on varustettu Strindberg-sitaateilla. Nyt on pakko lukea pitkästa aikaa ainakin Punainen huone. Naimakaupoista ei ole niin väliä.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Kiinnostavatko einoleinot nuoria?
Olipa hauska lukea tänä aamuna Etelä-Suomen Sanomista juttu
kirjailijakotimuseokirjaprojektistamme (vau, mikä yhdyssana!). Hauska oli myös
keskustelu nuoren kivan toimittajan kanssa aiheesta, josta olisin jaksanut
puhua vaikka kahdeksan tuntia. Yhtä kohtaa jutusta jäin miettimään: miten olin
sanani muotoillut oppilaistani ja opetuksestani puhuessani. Toimittaja oli
tulkinnut minun sanoneen, etteivät nuoret ole ollenkaan kiinnostuneet
kirjallisuudenhistoriasta. Tokihan monia nuoria aleksiskivet ja einoleinot
kiinnostavat – ja monia eivät. Etukäteen joillakin on ennakkoluuloja: vanhat
kirjat tuntuvat pölyisiltä. Onneksi tieto ja tekstinäytteet avaavat tietä ja
pöllyttävät kuvitteelliset tomut taivaan tuuliin.
Kirjalijakotimuseossa käyminen avaisi nuorillekin
kirjailijan elämää ja sitä kautta varmasti moni kiinnostuisi uudella tavalla
kirjailijoista. Harmi vain, miten ainakin peruskoulussa retkien järjestäminen
on nykyään vaikeaa. Rahaa ei kouluissa ole senttiäkään ylimääräistä eikä koteja
saa velvoittaa maksamaan retkiä. Siksi olen jonkin verran kertonut
peruskoululaisilleni kirjailijakotimuseoista kirjallisuudenhistoriaa
opettaessani. Jospa joku tahtoisi joskus museossa käydäkin. Ja kyllä aina
onneksi on murrosikäisiä, jotka rakastavat kirjallisuutta, haluavat jo lukea
klassikoita ja jopa kysyvät esimerkiksi, mistä saisi lisätietoa. Pari viikkoa
sitten yksi tyttö kyseli jotakin lähdekirjaa Suomen taiteen kultakaudesta.
Mieleeni tuli nyt – lehtijutun pikkuvirheen ansiosta - , että meidän
kirjailijakotikirjammehan sopii mainiosti myös kouluihin: kuvat ja tarinat
herättävät aina kiinnostusta niissäkin, joilla ei ole mitään ennakkotietoa
kirjailijoista.
Lehden valokuvassa on osa kuvasta, jossa näkyy Maila Talvion
Itä-Hämeen museoon siirretty työhuone. Onpa hassua, miten taitossa rajattu
valokuva ruhjoutuu, kun valokuvaajan ajatus pilkotaan. No, kirjassa kuvat ovat
tietysti paremmin!
Viime museokäynnillä Johannes Linnankosken kotimuseossa
ajattelin paria oppilastani, jotka yhdellä tunnilla kertoivat, miten olivat
joskus alakoulussa käyneet ”sellaisessa tosi vanhassa talossa”. Heitä olivat
koskettaneet juuri samanlaiset asiat kuin meitä aikuisiakin: ”Ajattele, siellä
oli iso uuni, jolla lämmitettiin koko taloa, ja sen uunin pankolle sinne ylös saattoi
kiivetä nukkumaan.” Kotimuseo puhuu ihmisten oikeasta elämästä.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Askolassa kukkii tulipunainen kukka
Koko talven jatkuneen lukemisen ja taustatyörupeaman jälkeen
pääsimme pitkästä aikaa tutustumaan oikeaan kirjailijakotikohteeseen. Käyntiä
Johannes Linnankosken lapsuudenkotimuseoon oli pohjustettu jo hyvissä ajoin
Askolan kulttuurisihteerin Risto Niemisen kanssa. Pieni museotalo on avoinna
vain kesäisin, joten vierailustamme oli sovittava erikseen. Pienellä
järjestelyllä asia hoitui hienosti.
Tuulisena kevätlauantaina päätimme ensiksi katsoa
Linnankosken kotimuseon läheisyydessä kohisevaan koskeen, joka on merkittävässä
osassa myös kirjailijan tuotannossa. Kosken yli johtaa kaunis vanha kivisilta,
paikka on varmasti erilainen kuin nuoren Vihtorin Peltosen nuoruudessa, mutta
kaunis paikka joka tapauksessa.
Kosken rannalta löysimme ihan ensimmäiseksi tulipunaisena
kukkivan pienen kuusen. Se on niin harvinainen näky, että piti kivuta
sillankaiteen ylitse ihmettelemään ihan lähietäisyydeltä. Näistä harvinaisista
kukista kirjailija on saanut nimen vuonna 1905 ilmestyneelle best sellerilleen
Laulu tulipunaisesta kukasta. Ilmeisesti piti mennä juuri Askolaan päästäkseen
näkemään kuusen kukat.
Johannes Linnankosken, tai oikeasti Vihtori Peltosen,
lapsuudenkoti on idyllinen pieni keltainen talo. Ympäristö on todella kaunis,
pihalla kukkivat valkovuokot ja suuret kuuset humisivat taustalla. Olimme
arvioineet tämän kohteen aika pieneksi ja kuvausajan suhteellisen lyhyeksi. Ihan
niin nopeasti homma ei sujunut. Kolmen tiiviin kuvaustunnin kuluttua olimme
Annamarin kanssa syväjäässä, kun taas Jari ei intensiiviseltä valokuvaukseltaan
edes huomannut museon keväistä koleutta. Mutta valmista tuli. Linnankosken
museo opetti jälleen kerran tarkkaan katsomista, kirjailijan elämään liittyvät
yksityiskohdat olivat läsnä, mutta ne vaativat paneutumista – ja vähän
etukäteistietoa.
Museosta lähdimme hyvällä mielellä. On helppo kuvitella
paikan olevan kesällä hieno. Silloin on auki myös pihalla oleva aitta, jossa
myydään paikallisten käsityöläisten töitä. Kesällä kannattaa museokäynnin
ohessa pistäytyä aivan kulman takana olevassa Tirehtööri-kahvilassa. Paikka
näytti ehdottomasti käymisen arvoiselta.
Antoisa mutta kylmä päivämme päättyi Askolassa taloa pitävän
ystävämme Maija-Liisan pitopöytään. Kahvia juodessamme satoi oikein kunnolla,
kevät kohisi eteenpäin vauhdilla. Sateen jälkeen ilma tuoksui tuoreelta ruoholta,
hiirenkorvilta ja alkavalta kesältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)