perjantai 18. toukokuuta 2012

Kiinnostavatko einoleinot nuoria?

Olipa hauska lukea tänä aamuna Etelä-Suomen Sanomista juttu kirjailijakotimuseokirjaprojektistamme (vau, mikä yhdyssana!). Hauska oli myös keskustelu nuoren kivan toimittajan kanssa aiheesta, josta olisin jaksanut puhua vaikka kahdeksan tuntia. Yhtä kohtaa jutusta jäin miettimään: miten olin sanani muotoillut oppilaistani ja opetuksestani puhuessani. Toimittaja oli tulkinnut minun sanoneen, etteivät nuoret ole ollenkaan kiinnostuneet kirjallisuudenhistoriasta. Tokihan monia nuoria aleksiskivet ja einoleinot kiinnostavat – ja monia eivät. Etukäteen joillakin on ennakkoluuloja: vanhat kirjat tuntuvat pölyisiltä. Onneksi tieto ja tekstinäytteet avaavat tietä ja pöllyttävät kuvitteelliset tomut taivaan tuuliin.

Kirjalijakotimuseossa käyminen avaisi nuorillekin kirjailijan elämää ja sitä kautta varmasti moni kiinnostuisi uudella tavalla kirjailijoista. Harmi vain, miten ainakin peruskoulussa retkien järjestäminen on nykyään vaikeaa. Rahaa ei kouluissa ole senttiäkään ylimääräistä eikä koteja saa velvoittaa maksamaan retkiä. Siksi olen jonkin verran kertonut peruskoululaisilleni kirjailijakotimuseoista kirjallisuudenhistoriaa opettaessani. Jospa joku tahtoisi joskus museossa käydäkin. Ja kyllä aina onneksi on murrosikäisiä, jotka rakastavat kirjallisuutta, haluavat jo lukea klassikoita ja jopa kysyvät esimerkiksi, mistä saisi lisätietoa. Pari viikkoa sitten yksi tyttö kyseli jotakin lähdekirjaa Suomen taiteen kultakaudesta. Mieleeni tuli nyt – lehtijutun pikkuvirheen ansiosta - , että meidän kirjailijakotikirjammehan sopii mainiosti myös kouluihin: kuvat ja tarinat herättävät aina kiinnostusta niissäkin, joilla ei ole mitään ennakkotietoa kirjailijoista.

Lehden valokuvassa on osa kuvasta, jossa näkyy Maila Talvion Itä-Hämeen museoon siirretty työhuone. Onpa hassua, miten taitossa rajattu valokuva ruhjoutuu, kun valokuvaajan ajatus pilkotaan. No, kirjassa kuvat ovat tietysti paremmin!

Viime museokäynnillä Johannes Linnankosken kotimuseossa ajattelin paria oppilastani, jotka yhdellä tunnilla kertoivat, miten olivat joskus alakoulussa käyneet ”sellaisessa tosi vanhassa talossa”. Heitä olivat koskettaneet juuri samanlaiset asiat kuin meitä aikuisiakin: ”Ajattele, siellä oli iso uuni, jolla lämmitettiin koko taloa, ja sen uunin pankolle sinne ylös saattoi kiivetä nukkumaan.” Kotimuseo puhuu ihmisten oikeasta elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti