tiistai 31. heinäkuuta 2012
Kartanoelämää
Monien hellyttävien töllien jälkeen Topeliuksen kotitalo Uuskaarlepyyn Kuddnäsissä kirvoitti ihastuksen henkäyksen ilmestyessään yllättäen näkyviin puiden takaa. Pujahdimme hetkeksi 1800-luvun kartanoelämään: Topeliuksen äidin pitsimyssyt oli helppo kuvitella päähän, kun kuuntelimme nuoren ja pätevän oppaamme Ida Rebersin tarinoita Topeliuksen perheen elämästä Kuddnäsissä.
Taas kerran mietimme tuon ajan ihmisten yhteisöllisyyttä. Kun Uuskaarlepyy lähes kokonaan tuhoutui tulipalossa, Sakari Topeliuksen vanhemmat ilman muuta tarjosivat kartanonsa huoneet palossa kotinsa menettäneille perheille hätämajoitustiloiksi. Samoin toimittiin nälkävuosina, kun kulkutaudit tappoivat nälästä heikentyneitä ihmisiä.
Uuskaarlepyyn ruotsinkielisyys yllätti. Enpä ollut tajunnutkaan, ettei siellä tosiaankaan puhuta suomea. Suomea taitavia oppaita on Kuddnäsissä vain kaksikielinen Ida, joka kykenee opastamaan myös saksaksi. Topeliuskin oli kaksikielinen, mutta hänen suomen kielensä oli paljon ruotsia heikompaa eikä hän oppinut koskaan kirjoittamaan isänsä äidinkielellä eli suomeksi.
Kun me pölpötimme kaupassa suomea, museon johtaja Tina Nylund sattui samaan aikaan ostoksille ja uskaltautui tiedustelemaan, olemmeko me se kirjatyöryhmä. Suomea ei kuulemma kaupassa juuri kuule kuin turistien suusta. Hyvä niin: saimmepahan vähän harjoitella toisen kotimaisen puhumista ja muistutuksen maamme toimivasta kaksikielisyydestä.
Venereissullekin auringossa kimaltavalle merelle pääsimme ystävällisen Karl Anderssonin kyydissä. Uuskaarlepyyn saaristo näyttäytyi meille mitä kauneimpana, oli niin täysi kesä! Enpä ihmettele, että Topelius nautti veneilystä, kalastuksesta ja mökkeilystä.
Kunnon mies kulkee aina kynä kädessä
Topeliuksen isä, lääkäri ja kansanperinteenkerääjä, opasti juuri kirjoittamaan oppinutta poikaansa sanomalla, että kunnon mies kulkee aina kynä kädessä. Joka päivä on kirjoitettava vähintään yksi lause. Oi, sanoisivatpa nykyisätkin niin!
torstai 26. heinäkuuta 2012
Töllistä kartanoon
Voi miten harmaasta ja riipaisevan pienestä töllistä on
Nobel-kirjailijamme elämä alkanut. Silti hemmoteltu ainokainen sai hellää
huolenpitoa ja koulutuksen. Tosi pieneltä ja alkeelliselta Sillanpään kotitalo
Myllykolu nykyihmisen silmin tietysti tuntuu. Eikä toinenkaan kotimökki
Töllinmäki sen muhkeammalta tunnu.
Oppaamme Tarja Raipalan kanssa pohdiskelimme Myllykoluun tyylikkäästi rakennetun
kesäteatterin ohjelmistoa. Kun kerran Sillanpään maisemissa ollaan, pitäisikö
ohjelmistossa aina olla joko Sillanpään tuotantoa tahi Sillanpäästä kertovaa
tuotantoa.
Molemmat mökit sijaitsevat Hämeenkyrössä, joka
osoittautuikin olevan varsinainen kulttuuri-ihmisten keskittymä. Hämmästyttävin
luomus taisi olla Katri-Helenan rakennuttama kalanmuotoinen järvenrantatalo.
Minä kirjoitan muistiin, kun oppaamme Tarja Raipala kertoo Myllykolussa syntyneen F. E. Sillanpään vaiheista. |
Anne räpsi kuvia blogia varten, Jari kuvasi mökkejä ympäristöineen kirjaan ja minä Annen
säestyksellä hölpötin oppaan kanssa ja tein muistiinpanoja pikku vihkooni.
Oikein hyvä työnjako.
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Kaarlo Sarkiaa etsimässä
Kaunista
keskikesän päivää, jonka vietimme Väinö Linnan reitillä, seurasi sateinen ja
kylmä syksyä enteilevä päivä. Alun perin kirjailijalistallamme ei ollut
lainkaan Kaarlo Sarkiaa ja hänen nuoruudenkotiaan. Mutta koska olimme valmiiksi
Tampereella, lähellä Kiikkaa, päätimme katsastaa myös tämän kohteen. Annamari
oli jo vähän pohjustanut asiaa lukutauollamme.
Paikka ei ihan
helpolla löytynyt, päätieltä ei ollut viittaa, joka olisi johdattanut museolla.
Vähän epäuskoisina ajoimme Sarkiantietä pitkin ympärillemme katsellen. Ensin
löysimme paikan, jossa oli sijainnut Kaarlo Sarkian syntymäkoti. Kyltin lisäksi
paikalla oli Sarkian muotokuva. Löydöstä rohkaistuneena jatkoimme vielä
eteenpäin ja löytyihän se. Tienvarressa oli pieni kyltti, jossa luki
Sarkia-museo ja se osoitti kohti pientä harmaata mökkiä suuren vihreyden
keskellä. Sadekin taukosi hetkeksi.
Avaimen museoon
saimme naapurista. Mökin sisällä oli keittiö, tupa ja pieni makuuhuone, joka
oli ollut nuorena orvoksi jääneen Kaarlo-pojan makuuhuone. Vaatimaton mökki
puhutteli runoillaan. Taas olimme yhden kirjailijan elämäntarinan alussa.
Kaarlo Sarkian kipsipää Sarkia-museon hämärässä. |
Kiikasta sitten matkasimme
Sastamalaan ja kirjan museoon Pukstaaviin. Siellä saimme viipyä pitkän tovin,
ulkona satoi kaatamalla. Katselimme pieniä videopätkiä meille tutuista
kirjailijoista, niitä olisi voinut olla enemmänkin. Hauskasti valittuja paloja
kirjailijoiden elämästä.
Osmo Rauhalan taideteokset Tyrvään kirkon alttarilla. |
Sastamalan Pyhän Olavin kirkko oli tietenkin myös pakko katsastaa, se on todella vaikuttava
näky sekä sisältä että ulkoa. Eikä huonommaksi jäänyt keskiaikainen Pyhän
Marian kirkkokaan maalattioineen ja ikivanhoine puuveistoksineen, sateesta
huolimatta myös se oli nähtävä. Ja kyllä kannatti.
Illaksi
päädyimme Motelli Kyröskoskeen odottamaan seuraavaa, F. E. Sillanpään kanssa
vietettävää päivää. Huomiset ulkokuvaukset jännittävät, sateessa niitä ei pysty
tekemään lainkaan.
Linnan raunioilla
Urjalassa Väinö Linna -reitillä pääsee tutustumaan Linnan lapsuudenmaisemiin ja Täällä Pohjantähden alla -kirjan kuvitteellisiin tapahtumapaikkoihin. Kuten Linna itse sanoi reittiä suunnitellessaan: mielikuvitusta käyttäen voi nähdä vaikkapa itsensä Koskelan Jussin murahdellen kävelevän vastaan. Linnan lapsuudenkoti Velkala on valitettavasti raunioina. Se purettiin muutama vuosi ennen Tuntemattoman sotilaan ilmestymistä. Rauniota riiti matkan varrella muutenkin: koulukin oli palanut, samoin työväentalo.
Reitillä on silti paljon hienoa nähtävää - voihan sitä paitsi noilla raunioillakin käyttää mielikuvitustaan. Yksi hienoimmista kohteista on Ittellisen tunnelmallinen pirtti pihapiireineen. Siellä kirkkaassa auringinpaisteessa kuvautimme itsemme. Oppaamme Marja-Riitta Touru näppäsi meistä kuvan vanhan kaivon kannella.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Hehkuvia kesäpäiviä
Matkailtuamme
viikkokausia ympäri Suomen ja vähän Norjassakin, yksi viikko kotona teki hyvää.
Taustatietojen kerääminen lähipuistossa, oman työpöydän ääressä, omalla
sohvalla ja omassa sängyssä vahvisti välillä heikoksi heittäytyvää uskoa siitä,
että tämänkin kirjan taustatyö on mahdollista tehdä. Sitä mukaa kun ottaa saa
luettavakseen kirjailijaelämäkertoja, joutuu uusien lähteiden äärelle. Joskus
joutuu ihan sivuraiteille jonkun pienen lukemansa yksityiskohdan takia, joskus
kiinnostuu kirjallisuushistorian taustahenkilöistä niin paljon, että on pakko
selvittää heidänkin elämäkertojaan.
Uusittu Ahola
Kotiviikolle oli
suunniteltu vain kaksi käyntikohdetta. Ensin suuntasimme – jälleen kerran – Tuusulan
rantatielle. Tällä kertaa uusittuun Aholaa. Alun perin sinne piti mennä jo
keväällä, mutta talon remontti valmistui vasta kesäkuussa. Nyt museo elää vahvasti
uutta tulemistaan.
Uusittu näyttely
on ottanut käyttöön myös tekniikan. Juhani Ahosta ja Vennny Soldan-Brofeldtista
kertovassa kotimuseossa huoneet puhuvat, ihan kirjaimellisesti. Yläkerrassa on
tilaa vaihtuville näyttelyille ja pienessä elokuvahuoneessa pyörii Peter von
Baghin uusi elokuva Lastuja. Vaikka olinkin nähnyt elokuvan jo teatterissa, oli
mukava katsoa koko pitkä Ahosta ja hänen sukulaisistaan kertova elokuva
uudelleen. Se on upea kooste ajan kulttuurihistoriaa.
Toven karu ja kaunis Haru
Toinen
päiväreissu tehtiin Toven Janssonin kesäsaareen Klovharuun Pellingin
edustalle. Tätä käyntiä oli valmisteltu pitkään. Ensimmäiset yhteydenotot
Pellinkiin tein jo alkuvuodesta. Silloin selvisi, että saareen ei niin vain
pääsekään. Tarvitaan oikeanlainen kulkuväline ja oikea aika. Turistit voivat
tulla saareen yhden viikon aikana vuodessa, ja silloinkin vain jo ilma sattuu
olevan sopiva.
Laivan varasimme
laivuri Martin Tillmanilta jo maaliskuussa. Laivan, joka on tarkoitettu
kapteenin lisäksi kahdelletoista hengelle. Se oli siis aika iso vain kolmen
hengen käyttöön. Kevään aikana kävimme neuvotteluita sekä keskenämme että Tillmanin
kanssa ja päädyimme pyytämään mukaan muitakin Toven saaresta kiinnostuneita matkailijoita.
Se oli helppoa, hehkuvankauniina kesäaamuna Caroline-laiva laiva vei yksitoista
iloista matkalaista Haruun. Meillä oli uskomaton tuuri, epävakaisten säiden
kesänä satuimme olemaan liikkeellä juuri oikeanlaisena päivänä. Yhtenä todella
harvoista.
Toven ja
Tuulikin saari esiintyi meille parhaimmillaan. Aika saaressa kului siivillä. Onneksemme
saareen oli tullut myös Pellingin kotiseutuyhdistyksen edustajia, joilla oli
paljon kiinnostavaa kerrottavaa saaresta ja sen erikoislaatuisista asukkaista. Saaren
ja talon valokuvaaminen ei ollut ihan yksinkertaista, emme todellakaan olleet
ainoa saaresta kiinnostunut seurue. Kuvan ottaminen ilman ihmisiä osoittautui
todella vaikeaksi. Jarin uskomattomalla kärsivällisyydellä siitäkin selvittiin.
Myönnän, että
jännitin reissun onnistumista. Seurasin säätiedotuksia huolissani koko viikon. Synkät
ennustukseni eivät onneksi toteutuneet, matka onnistui hienosti. Aurinko
helotti ja seurueemme pääsi laulamaan Janssonin Syyslaulun komeasti sekä
ruotsiksi että suomeksi sen syntypaikalla. Ja nostamaan maljan karunkauniille saarelle.
Laivareissuun
sisältyi lohikeittolounas, jonka söimme lämpimällä kalliolla tai laivan
kannella. Harvoin on keitto maistunut niin hyvältä.
Nyt meillä on
edessä vielä viimeinen viikon pituinen kirjailijakotiturnee, sunnuntaina
suuntaamme Väinö Linnan Urjalaan.
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Valoa ja kiviä Jäämeren rannalla
Kun Jari valokuvasi Nils-Aslak Valkeapään ihanaa kirjailijakotia Jäämeren rannalla Norjassa Skibotnissa, Anne ja minä ehdimme hetkiseksi kävelemään ja jopa istuskelemaan meren rantaan. Jälleen meitä onnisti säänkin suhteen: aurinko paistoi, meri kimalteli vuonossa ja lumiset tunturien (vai vuoriako ne jo ovat?) huiput siinsivät. Keräsimme kiviä ja ihmettelimme, miten onnekkaita olemme, kun saamme tehdä tätä kirjailijakotiprojektia. Tulee matkatuksi toinen toistaan hienompaan paikkaan ja tavatuksi toinen toistaan hienompia ihmisiä.
Valkeapään Lásságámmia meille esittelivät muun muassa Nils-Aslak Valkeapään eli Ailun pikkuserkku ja ystävä. Saimme siis kuulla läheisten ihmisten kertomuksia monitaiteilijasta. Tuli myös surullinen olo: Ailu ei ehtinyt kuin hetkisen nauttia ihanasta Lásságámmistaan, koska kuoli niin pian talon valmistuttua.
Paluumatkalla poikkesimme Kittilässä, josta onkin kehkeytymässä varsinainen kuvataiteen keskus. Pienellä paikkakunnalla on kuvataiteilijoiden kotimuseoita ja taidemuseoita. Häpeäkseni tajusin, etten ole ikinä käynyt Reidar Särestöniemen kotimuseossa enkä nähnyt hänen töitään kuin kuvissa. Olin jäänyt käsitykseen, että hän oli Urho Kekkosen luoma kupla, jonkinmoinen toritaiteilijaksi verrattava. Nyt kävikin niin, että ällistyksekseni lumoudun heti ensimmäisestä taulusta, joka kuvasi kevään juuri sellaisena kuin sen koen: raivoavana ja kirkuvana. Ja entäs taulujen ihmeellinen kolmiulotteisuus? Millainen velho Särestöniemi onkaan!
Tämä Reidar Särestöniemen tiskipöytäidea täytyy muistaa, kun tulee keittiöremontin aika. |
Tuli sellainen olo, että piti vielä saada tietää taiteilijasta lisää. Iloksemme Rovaniemen taidemuseossa Korundissa oli Särestöniemen iso näyttely, joka valotti taiteilijan kehitystä lähes kolmen vuosikymmenen ajalta. Hieno näyttely –ja paljon pohdittavaa minulle, jonka ennakkoluulot jälleen kerran saivat kyytiä.
Kuvataiteilijan kotimuseo sai meidät pohtimaan omaa tulevaa kirjailijakotikirjaamme. Kuvataiteilijan museohan kykenee esittelemään kodin lisäksi sen tärkeimmän eli siellä asuneen taiteilijan taidetta. Kirjailijakoti on tietysti toisenlainen ja vaatii erilaisen paneutumisen.
Nyt on edessä pari päivää kotona, mutta projektin kannalta myös nämä ovat kiireisiä. Jokainen museokäyntimme vaatii paljon ennakkovalmisteluja kirjailijaan ja hänen kirjoihinsa paneutumisen lisäksi. Soittelemme kuvauslupia, pyydämme mahdollisuutta olla museossa aukioloajan ulkopuolellakin, toivomme opastusta, järjestämme tapaamisia asiantuntijoiden kanssa ja varaamme majoituksen. Puheluja tulee paljon, sähköpostiviestejä samoin –ja aikaa menee hämmästyttävästi. Onneksi saamme aina ystävällisen ja innostuneen vastaanoton!
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Herran ja moukan Putkinotko
Kaksiviikkoisen
kiertomatkamme viimeinen kohde oli Savonlinna ja siellä Inhan tila, jota myös
Putkinotkoksi kutsutaan. Putkinotko on tietenkin kirjailija Joel Lehtosen
itselleen ja sukulaisilleen ostama tila, joka on tullut kuuluisaksi Lehtosen
romaanin päähenkilönä.
Pohdimme jonkin
aikaa, onko Putkinotko aito kirjailijakotikohde. Se ei enää tällä hetkellä ole
museokäytössä, eikä siellä siis ole meille muista museoista tuttua kirjailijan
työhuonetta tai lapsuuden- tai nuoruudenaikaista esineistöä. Toisaalta se on
juuri se tila, jonka Lehtonen aikoinaan osti ja jota hän kunnosti itselleen
kesänviettopaikaksi. Esineitä ei ole, mutta Lehtosen oleminen ja asuminen
talossa näkyvät edelleen.
Putkinotkon kuistilla. |
Putkinotkolla on
edessä uusi tulevaisuus, Joel Lehtosen seura on saanut sen haltuunsa ja
suunnittelee koko ajan sen tulevaisuutta. Projektille on palkattu
työntekijäkin, Jaana Muhonen, ja hän pitää taloa auki kaikille Joel Lehtosen
ystäville jo tänä kesänä. Keskustelu Jaanan kanssa sai meidät vakuuttuneiksi,
että Putkinotkossa kannattaa käydä. Kirjailijan kesäkotia kannattaa kehittää,
Putkinotkon voi nähdä sekä Juutas Käkriäisen Aapeli Muttiselta vuokraamana
tilana että kirjailija Joel Lehtosen tärkeänä kirjoittamisen ja lepäämisen
paikkana. Paikkana missä "herra ja moukka" aikanaan kohtasivat.
Pekka Tarkan
kirjoittaman Joel Lehtonen -elämäkerran toinen osa on myös juuri ilmestynyt.
Viimeistään sen luettuani tulin siihen tulokseen, että Putkinotkosta tulee
kirjamme yksi kohde. Lehtosen elämä ei ollut niitä helpoimpia, mutta uskomattoman
hienon kirjallisen tuotannon hän sai aikaan.
Savonlinnan
jälkeen meillä oli yksi päivä aikaa kotona matkalaukkujen purkamiseen, pyykkien
pesemiseen omien ja koneiden akkujen lataamiseen ja laukkujen uudelleen pakkaamiseen. Kohta jo lentokone vei meidät
Rovaniemelle, missä odotti vuokra-auto. Sillä suuntasimme kohti Pohjois-Norjaa
ja Nils-Aslak Valkeapään taloa.
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Canthin luona mutta ei Kanttilassa
Kuopion
korttelimuseoon vuonna 1982 siirretty Minna Canthin salonki on pieni palanen
merkittävän kirjailijan, yrittäjän ja naisasianaisen elämää. Kauniissa vanhassa
pihapiirissä oleva museo sisältää paljon muutakin historiaa siitä, miten
Kuopiossa kaupunkilaiset elivät menneinä vuosina. Museoon meitä johdatti opas
Janne Tuomenlehto.
Tästä peilistä on joskus katsonut kirjailija Minna Canth. |
Parin talon
mitan päässä korttelimuseosta on alkuperäinen Kanttila. Se valtakunta, jota
Minna Canth hallitsi aikanaan 1880- ja 1890-luvulla. Minnan ansioista Kuopion
kaupunki oli silloin yksi suomalaisen kulttuurin keskus. Hänen luonaan kävi
nimekäs joukko vaikuttajia taiteilijoista, kirjailijoista ja näyttelijöistä eri
alojen edustajiin. Minna Canthin luona keskusteltiin niin tyttöjen
koulutuksesta kuin siveellisyyskysymyksestä ja parannettiin maailmaa ihan
oikeasti.
Vain Kanttilan seinassä oleva Minna Canthin kuva kertoo talon aikaisemmasta haltijasta. |
On helppo
ymmärtää niitä kuopiolaisia, joiden mielestä se, että Kanttila on jo
vuosikausia ollut tyhjillään eikä arvoisessaan käytössä, on kulttuuriskandaali.
Paikka tarjoaisi uskomattomat mahdollisuudet Minna Canthin elämäntyötä laajasti
esittelevällä museolle. Pelkästään Minna Canthin merkitys kuopiolaisessa
yritysmaailmassa olisi esittelemisen arvoista, kirjailijuudesta puhumattakaan.
Tällä hetkellä Kanttilan ikkunoista sisään kurkistaessa näkee, että huoneita
käytetään jonkinlaisena rakennustarvikevarastona.
Korttelimuseosta
voi ostaa jääkaappimagneetteja, joissa lukee: ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan
nukkuvaa puolikuollutta elämää!”. Se oli Minna Canthin vahva mielipide ja sen
mukaan hän elikin. Sen soisi olevan tämänkin päivän kulttuurivaikuttajien
elämänohje.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Hövelöä menoa Kajaanissa
Minun sanastossani hövelö tarkoittaa sellaista mukavaa, ei kovin turhantarkkaa ihmistä. Kajaanissa opas sanoi sen tarkoittavan hyvin pehmeää, vetistä maaperää. Eino Leinon kotitalon Hövelön pihapiirin viimeiset talot rapistuvat paikalleen, mutta onneksi Kajaanin Eino Leino -seura Lönnrot-seuralla vahvistettuna on keksinyt rakennuttaa Hövelön näköisversion – Eino Leino talon – vanhojen piirustusten mukaan Oulujärven rantaan, ei kauaskaan alkuperäisestä talosta. Siellä tapasimme Leino-mies Esko Piipon ja joukon muita räväköitä Leino-ihmisiä. Koska oli menossa Kajaanin runoviikko ja vielä Eino Leinon syntymäpäivä, talolla oli säpinää tavallistakin enemmän.
Kajaanin runoviikkoa tekee mieli mainostaa. Minulle parasta antia oli ensinnäkin Juha Hurmeen vauhdikas luento Eino Leinosta näytelmäkirjailijana. Enpä ollut ennen tajunnutkaan, millainen uudistaja hän myös sillä saralla on ollut. Hurmeen mukaan Leino kehitteli näytelmien kirjoittamisen ohella teatterin keinoja kuten sähkövalojen kekseliästä käyttöä. Toinen huima kokemus oli Ilpo Tiihosen ja Aulikki Oksasen runoduetto Kuu ja kaipaus, joka oli vielä hienompi kuin osasin odottaa.
Pois Kajaanista emme olisi millään raskineet vielä lähteä, mutta Kuopio ja Minna Canth kutsuivat. Ajelimme Lapinlahden kautta ja pysähdyimme kahville Luovaan puuhun, joka olikin hauska paikka. Varsinkin nostalgisesti sisustetut vessat huvittivat. ITE-taiteen näyttely Lapinlahden taidemuseossa oli yllättävän puhutteleva. Aiheena siellä ovat naiset itseoppineiden taiteilijoiden kuvaamina. Noiden miesten rouhea naiskuva tuntui minusta jopa ahdistavalta. Emme kai me naiset ihan niin pelottavia ole kuin maalauksista ja patsaista välittyi. Silti on taatusti hyvä, että pelko ja hämmennys saavat ilmaisunsa taiteessa eivätkä jonain muunlaisina tekoina.
No, niin ITE-taiteilijat kuin Leinokin taiteilevat näistä ikiaikaisista aiheista: rakkaudesta, vihasta, kuolemasta ja elämänilosta. Nyt on sitten lepoiltapäivä Kuopion ukkosta odottelevassa helteessä. Onneksi tämänkertaisessa majapaikassamme on pyykinpesukone, niin saamme vielä loppumatkallekin puhtaat sukat jalkaan.
Esko Piippo kertoi Eino Leinon elämästä Paltaniemen Eino Leino -talossa. |
Kajaanin runoviikkoa tekee mieli mainostaa. Minulle parasta antia oli ensinnäkin Juha Hurmeen vauhdikas luento Eino Leinosta näytelmäkirjailijana. Enpä ollut ennen tajunnutkaan, millainen uudistaja hän myös sillä saralla on ollut. Hurmeen mukaan Leino kehitteli näytelmien kirjoittamisen ohella teatterin keinoja kuten sähkövalojen kekseliästä käyttöä. Toinen huima kokemus oli Ilpo Tiihosen ja Aulikki Oksasen runoduetto Kuu ja kaipaus, joka oli vielä hienompi kuin osasin odottaa.
Pois Kajaanista emme olisi millään raskineet vielä lähteä, mutta Kuopio ja Minna Canth kutsuivat. Ajelimme Lapinlahden kautta ja pysähdyimme kahville Luovaan puuhun, joka olikin hauska paikka. Varsinkin nostalgisesti sisustetut vessat huvittivat. ITE-taiteen näyttely Lapinlahden taidemuseossa oli yllättävän puhutteleva. Aiheena siellä ovat naiset itseoppineiden taiteilijoiden kuvaamina. Noiden miesten rouhea naiskuva tuntui minusta jopa ahdistavalta. Emme kai me naiset ihan niin pelottavia ole kuin maalauksista ja patsaista välittyi. Silti on taatusti hyvä, että pelko ja hämmennys saavat ilmaisunsa taiteessa eivätkä jonain muunlaisina tekoina.
Luovan puun miestenvessakin oli nähtävyys. |
No, niin ITE-taiteilijat kuin Leinokin taiteilevat näistä ikiaikaisista aiheista: rakkaudesta, vihasta, kuolemasta ja elämänilosta. Nyt on sitten lepoiltapäivä Kuopion ukkosta odottelevassa helteessä. Onneksi tämänkertaisessa majapaikassamme on pyykinpesukone, niin saamme vielä loppumatkallekin puhtaat sukat jalkaan.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Kaksi kesäistä päivää Kiannon kanssa
Suomussalmella
kesä vihdoin alkoi tuntua kesältä. Ensimmäistä kertaa uskalsimme jättää
tuulitakit majapaikkaan, kun varasimme paikat Kianta-laivasta Ämmänsaaren
venesatamasta. Sata vuotta vanha laiva vei meidät nopeasti Kiantajärven yli
Ilmari Kiannon valtakunnan Turjanlinnan rantaan.
Pelkomme, että
matkalaisia ei olisi tarpeeksi ja laivamatka ei toteutuisikaan oli turha. Päivän
ensimmäiselle matkalla laivaan kapusi pitkältä toistakymmentä matkailijaa.
Perillä Turjanlinnassa
laiva pysähtyi tunnin verran. Sinä aikana Jari sai kuvattua vain muutaman sisäkuvan
Kiannon viimeisestä valtakunnasta Ikin tuvasta. Kohteen laajuus ja värikkyys
selvisi meille nopeasti, salamana päätimme, että tänne oli tultava seuraavana päivänä
vielä uudelleen, ajan kanssa.
Pätevät nuoret
oppaat Suvi Pyykkönen ja Jenni Kontio kertoivat eloisasti Kiannosta ja hänen elämästään
Turjanlinnassa. Saimme kuulla myös Jennin hauskasti esittämän sadun suoraan
Turjanlinnan satukirjasta. Pieni draamallinen palanen opastuksen lomassa toimi
hienosti. Sellaista voisi
suositella monelle muullekin museolle!
Illan saimme
viettää Suomussalmen Pesiönkylällä olevassa museoksi muutetuksi Pesiönlinnassa.
Pesiön emäntä Marja Heikkinen esitteli paikan aarteita: valtavaa kuva-arkistoa
ja muita dokumenttejä Ilmari Kiannosta. Kauppana toimineen Pesiönlinnan isäntä,
Marjan isä Venja Niemi, oli ollut aikoinaan Kiannon ystävä ja tukija.
Pesiönlinnassa
tapasimme myös Marja Heikkisen ystävän jo lapsuusajoilta, Ilmari Kiannon nuorimman
tyttären Raija-Liisa Kiannon. Kaksi hurmaavaa naista johdatti meidät isiensä elämään,
vetäsimme lasilliset Joosepin täräystä (jonka reseptinkin saimme kotona
kokeiltavaksi) ja kotiin lähteminen viivästyi oikein kunnolla. Eikä pelkästään
täräyksen takia.
Seuraavana päivänä
päätimme mennä Turjanlinnan maitse. Kävelimme pitkin metsäpolkua, jota
riemastuttivat puihin naulatut tekstit, joita Kianto oli aikoinaan tehtaillut
valtakuntansa täyteen. Tuottelias kirjailija pursui sanoja niin paljon, että
niitä riitti kyltteihin, kiviin ja jos jonkinlaisiin esineisiin.
Pitkän kylmän
kauden jälkeen saimme tehdä metsävaelluksemme hehkuvassa helteessä
kirkkaansinisen taivaan alla. Karunkaunis kainuulaismetsä oli täynnä lintujen
laulua puiden huminaa, puolukankukkia, vanamoita ja monenkirjavia perhosia. Ja taisi
muutama itikkakin inistä jossain, mutta paljon mainostetulta suurelta
itikkakesältä ei tuntunut. Perillä Turjanlinnassa vietimme tällä kertaan pitkän
tovin: nyt saimme valokuvia yli tarpeen. Annamari uskaltautui uimaankin Kiannon
saunan rannasta. On helppo ymmärtää, miksi Kianto rakasti Kainuuta ja sen
luontoa, maisema Kiantajärvelle oli huikaiseva.
Kianto-päivämme
päätteeksi tutustuimme vielä Suomussalmen kirjastossa olevaan hienoon Kianto-näyttelyyn
ja ensimmäisen Turjanlinnan pienoismalliin. Täällä osataan hoitaa oman
suurmiehen perintöä.
Seuraavaksi
suuntaamme Kajaaniin ja Paltaniemelle, ajatukset on käännettävä taas uudelle
vaihteelle. Meitä odottaa Eino Leino.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Päin Päätaloa
Hyinen sää jatkui, kun vietimme kaksi päivää Taivalkoskella Kalle Päätalon maisemissa. Päätalo-viikot alkoivat, joten kirjailija tuntui olevan kaikkialla läsnä. Erityisen hienoa oli tajuta, miten valtava merkitys kirjailijalla niin monelle on. Päätalon lapsuudenkodissa Kallioniemessä oppaamme Jorma Räsänen osoittautui henkeen ja vereen Päätalo-tuntijaksi, samoin oppaamme Päätalo-keskuksessa. Kaikki ihmiset, joiden kanssa osuimme juttelemaan, kertoilivat suhteestaan Päätaloon, Päätalon maisemiin tai kirjoihin. Moni tuntee lempikirjailijansa tuotannon läpikotaisin. Me opimme valtavan määrän ihan kaikkea, muun muassa liudan uusia sanoja! Kallioniemen museokauppa on erityisen houkutteleva: kaikki myytävät kädentaitojen tuotteet, kirjat ja lehdet sekä herkut ovat paikallista työtä. Eipä lukenut leppoisan savikarhun pohjassa Made in China.
Lohisoppaa söimme Jalavan kyläkaupassa, joka on ollut vuodesta 1883 joka päivä auki. Sellaiseen saavutukseen ei ole Suomessa mikään muu kauppa yltänyt, joten sympaattinen Jalavan kyläkauppa on yksi Taivalkosken huippunähtävyyksistä. Tosin aikamoinen nähtävyys meille oli myös majapaikkamme 140 huskya…
Eilen iltapäivällä sää alkoi lämmetä, joten matkalla Suomussalmelle pilkahteli jo aurinkokin. Kirjaprojektimme lisäantia on ajella halki Suomen erilaisten maisemien. Eilen me poroporukoita väistellen ihastelimme soita, järviä ja korpikuusia. Matkan varrella tapasimme myös varsin mykistävän Hiljaisen kansan.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Perinteenkerääjä Samuli Paulaharju asui Oulussa
Oulussa kohteemme oli Samuli Paulaharjun työhuone, joka on
siirretty Oulun maakuntamuseoon. Saimme oppaaksemme museovirkailija Leila
Jaakkolan ja huoneen lasiovi, joka tavallisesti on kiinni, aukeni meille.
Pääsimme tutustumaan tunnelmallisen huoneen esineisiin lähietäisyydeltä.
Samuli Paulaharju teki vuosikymmeniä töitä Oulussa sekä
omassa opettajanvirassaan että museon hyväksi. Hänen asumansa talo Oulun
Tuirassa on nykyjään yksityisomistuksessa, mutta on Paulaharjujen jälkeen
toiminut monessa tehtävässä ravintolasta alkaen. Onneksi merkittävän miehen
työstä kertova huone on olemassa. Sitä, kuinka monet museossa nyt esillä olevat
esineet ovat hänen keräämiään ei pysty sanomaan, mutta paljon niitä täytyy
olla.
Museokaupasta ostin paitsi hurmaavat hirvi-aiheiset korvakorut, myös museon historian. Sitä ei tarvitse selailla paljoakaan, kun ymmärtää, miten paljon Samuli Paulaharju ja myöhemmin hänen vaimonsa Jenny tekivät töitä museon hyväksi. Vuosikymmeniä. Enpä usko, että työtunteja laskettiin tai jouksevia kuluja laskutettiin. Suomalainen kulttuuri on rakennettu sellaisten intohimoisten työmyyrien ansiosta, kuin Samuli ja Jenny Paulaharju olivat. Nyt ei voi kuin toivoa, että kaikkien heidänlaisten työn tuloksia ei turmella Suomea yllättäneen rahanpuutteen takia.
Museokaupasta ostin paitsi hurmaavat hirvi-aiheiset korvakorut, myös museon historian. Sitä ei tarvitse selailla paljoakaan, kun ymmärtää, miten paljon Samuli Paulaharju ja myöhemmin hänen vaimonsa Jenny tekivät töitä museon hyväksi. Vuosikymmeniä. Enpä usko, että työtunteja laskettiin tai jouksevia kuluja laskutettiin. Suomalainen kulttuuri on rakennettu sellaisten intohimoisten työmyyrien ansiosta, kuin Samuli ja Jenny Paulaharju olivat. Nyt ei voi kuin toivoa, että kaikkien heidänlaisten työn tuloksia ei turmella Suomea yllättäneen rahanpuutteen takia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)