Lönnrotin poka ja kukkuvat ruusut

Kirjan tekstien tarkistaminen on välillä aika hyytävää, kun moneen kertaan luetusta vielä löytyy virheitä tyyliin Lönnrotin poka ja Fredrikan kukkuvat ruusut. Pahinta on, että mielikuvitus heti lähtee kiitämään: oikeastaan olisi mukava kuulla, miten ruusut kukkuvat. Aikoinaan Maailma on teonsana -runoantologiaa tehdessämme oli ihan viittä vaille, ettei yhdeksi väliotsikoksi tullut Minun mieheni on niin kummallinen, kun tietysti piti lainata Leinon runosta säe Minun mieleni on niin kummallinen.

Täytyy tosin nyt todeta, että kyllä minun mieheni taitaa olla aika kummallinen. Monta viikkoa hän on töistä tultuaan istunut tuntitolkulla valitsemassa ja käsittelemässä kirjaan tulevia valokuvia. Kohta nekin valmistuvat.

Ensi viikolla on kokous kustantajan kanssa. Tapaamme taittajan, joka onkin todella tärkeä ihminen kirjamme työryhmässä. Kolmessa kuukaudessa hänen on tarkoitus saada kuvat ja tekstit kauniisti paikoilleen. Näin pitkällä siis jo ollaan!

Vakuutuksia ja tarkistuksia

Yksi kirjoitustyöpäivä meni yllättävään tehtävään: kaikkien apurahan saaneiden pitää hakea pakollista, siis lakisääteistä, vakuutusta Maatalousyrittäjien eläkelaitokselta (= Mela). Eli viimeisin kuukausiapurahamme menee sitten yllättäen vakuutusmaksuun. Toki tällainen laki on varmasti hyödyllinen ja välttämätönkin niille, jotka kokopäiväisesti tekevät väitöskirjaa muutaman vuoden ajan apurahalla tai kirjoittavat romaania kolmivuotisen apurahan turvin. Silloin heille kenties kertyykin hiukan eläkettä ja mahdolliset tapaturmat tahi sairastumiset tulevat korvatuiksi. Työttömyysturvakin vakuutukseen sisältyy, nimittäin sellainen, että jos jään kirjanteosta työttömäksi kesken apurahakauden, saan työttömyysturvaa. Näin ainakin puhelimessa minulle selitettiin. Eli höpönpöpön: eihän sellaista tilannetta ole olemassa edes teoriassa.

Tapaturmavakuutuskin on outo, sillä minullahan on jo sellainen. Eli joudun lain pakottamana ottamaan päällekkäisen tapaturmavakuutuksen, mutta jos minulle tapaturma sattuu, ei todennäköisesti tämä Mela kuitenkaan korvaa, koska sen korvaa se vakuutus, joka on isompi. Näinkin minulle puhelimessa selitettiin. Soittelin nimittäin sekä Melan asiakaspalveluun että Tietokirjailijoiden lakimiehelle hämmästyneenä näistä päällekkäisistä pakkovakuutuksista. Eläkettä saanen tästä korkeintaan 10 snt muun eläkkeeni päälle, tuskin sitäkään, ennemmin ehkä 1 snt. Vastausta en sen suuruuteen saanut. Mieluiten olisin käyttänyt apurahan nyt kirjantekoon kuin ottanut tuon minieläkkeen.

No, maksamme nyt sitten kiltisti maatalousyrittäjille vakuutusta kirjan tekemiseen myönnetystä apurahastamme. Toki on kiva, että maatalousyrittäjät saavat tällaista turvaa – mutta minun apurahoillaniko se pitää antaa? Miksihän tämä tuntuu meidän kohdallamme kovin absurdilta ja epäreilultakin? Meidän apurahastamme leijonanosa on mennyt matkakuluihin. Kuukausiapurahamme on 25 % kuukausityöstä. Sitä olen nauttinut nyt vuorotteluvapaalla ollessani ja Anne taas palkattomilla kesälomaviikoillaan. Viimeisellekin kuukausiapurahalle olisi ollut käyttöä! On tosi hienoa, että on olemassa järjestelmä, joka turvaa apurahansaajien eläkkeet ym. Mutta miksi se on lakisääteinen kaikille, myös sellaisille, jotka eivät työskentele apurahallaan kuukausi- ja vuositolkulla vailla muuta eläkettä kartuttavaa työtä? Ja olisiko ollut parempi, että tämän vakuutuksen ottamisesta saisi itse päättää? Vai jäisikö se sitten ottamatta, koska pienistä apurahoista ei millään raaskisi maksaa jonnekin mustalta aukolta tuntuvaan järjestelmään? Ehkä minäkin sitten mummona iloitsen siitä yhdestä lisäsentistä eläkkeessäni.

Oli muutenkin aika työlästä tuon lakisääteisen hakemuksen laatiminen – vaikkeivät nettisivut olisikaan tökkineet. Jouduimme tekemään kolme lähes samanlaista lomaketta: samat asiat kolmeen lomakkeeseen vähän eri paikkoihin. Piti täyttää sekä Annelle että minulle tietysti omat hakemukset ja sitten vielä ryhmän vetäjän hakemus. Minä siis tein kaksi hakemusta samaa vakuutusta varten. Toivottavasti näillä vakuutusrahoilla on palkattu tarpeeksi väkeä käsittelemässä näitä hakemuksia…

Ihan pakko on laittaa tähän väliin kuva Anni Blomqvistin maisemista. Marraskuu Ahvenanmaan saaristossa oli ihan hämmentävän kaunis.

Mitäs muuta kirjan eteen nyt teemme? Menossa ovat edelleen tarkistukset. Sähköpostit sinkoilevat Annen ja minun välillä: aina löytyy jotakin uutta pientä hiottavaa. Myös oppaamme ja muutkin asiantuntijat lukevat tekstejämme ja antavat palautetta. Tuorein palaute tuli juuri Ilmari Kiannon tyttäreltä Raija-Liisa Kiannolta. Kyllä tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun ihmiset ystävällisesti lukevat tekstejämme ja jaksavat ja ehtivät antaa palautetta. Heille olemme todella kiitollisia. Kun itse uppoaa omiin teksteihinsä ja kirjailija museoineen on jo hyvin tuttu, saattaa kirjoittaa olettaen lukijan tietävän entuudestaan milloin mitäkin. Tähän olemme nyt paneutuneet: emme kirjoita vain asiantuntijayleisölle ja kirjallisuusihmisille vaan kaikille, joita kulttuurimatkailu joko nojatuolissa tai ihan oikeasti kiinnostaa.

Anni Blomqvistin luona marraskuun hämäryydessä

Viimeinen kirjailijakotimatkamme alkoi aikaisin sysipimeänä marraskuun aamuna. Ensin autolla Turkuun, sitten laivalla Maarianhaminaan ja autolla Vårdön saarelle odottamaan Annin saarelle Simskälaan pääsyä.

Jos luuli, että yöt Helsingissä ovat pimeitä, ei enää muista pimeästä mitään. Meren rannalla Vårdön saarella pimeys alkaa heti ulko-ovelta. Meren tiedostaa vain pienestä liplatuksesta. Muuta ääntä ei sitten kuulukaan.

Aamun valjetessa suuntasimme eväiden kanssa Anni Blomqistin kotitaloon. Siellä odotti meitä Ann-Gerd Steinby cockerinsa Larissan kanssa. Hän on museon opas ja talon entinen asukas, Anni Blomqvist -asiantuntija. Annin talo on säilynyt täysin alkuperäisenä, talossa on asuttu hänen kuolemansa jälkeen Annin muistoa varjellen. Ann-Gerd itse asui siellä miehensä kanssa 18 vuotta, nyt talo odottaa uutta asukasta, jolle olisi tilat talon yläkerrassa. Annin huoneet alakerrassa ovat museona.

Simskälan saaristomaisema on upeata: sileitä punaisia kallioita, pieni sitkeitä katajia, käkkärämäntyjä ja puhurituulta. 

Eväät syötiin sen pöydän ääressä, jossa Anni Blomqvist oli kirjoittanut kaikki kirjansa. Ikkunasta näkyi lyijynharmaa meri, karunkaunis marraskuinen maisema. Ann-Gerd kertoi Annista, hänen elämästään ja elämästä Ahvenanmaan saaristossa siihen aikaan, kun Anni Blomqvist asui siellä.

Meri ja punaiset kalliot. Annamari ja joka paikkaan mukana tuleva muistilehtiö.

 Anni kirjoitti Myrskyluodolla 1800-luvulla asuneesta saaristolaispariskunnasta Maijasta ja Jannesta, isänsä tädistä ja hänen miehestään. Maijan ja Jannen tarina elää edelleen, tänäkin talvena ainakin kahden teatterin – Lappeenrannan ja Jyväskylän – näyttämöllä. Olisikohan syytä käydä katsomassa jompikumpi näytelmä?

Päätaloa ja Knausgårdia

Viikko on sujahtanut kirjaan tulevia tekstejä tarkistaen, tarkistaen, tarkistaen. Suurimmat muutokset sain tehdä Kalle Päätalon Kallioniemestä kirjoittamaani tekstiin eikä ihme. Minulla on vielä pitkä matka Päätalo-tuntijaksi. Siksi olen ikikiitollinen asiantuntevalle ja auttavaiselle oppaallemme Jorma Räisäselle, joka ystävällisesti luki kaiken kuvatekstejä myöten tarkkaan, teki välttämättömiä korjauksia ja arvokkaita ehdotuksia.

Tällä viikolla luin myös kirjamessuilta ostamani pokkarin: Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen sarjan Taisteluni ensimmäisen osan. Paksu kirja meni ahmimalla, eipä ole turhaan niittänyt maailmanmainetta. Itku kurkussa sitä sai lukea ihan samoin kuin yllättäen kesällä Päätalon Huonemiehen poikaa. Päätalon tekstin hiominen ja Knausgårdin lukeminen samaan aikaan sai minut huomaamaan kirjojen välillä ällistyttäviä yhtäläisyyksiä. Jopa alku: molemmat pojat huomaavat veden pinnassa houkuttelevia, ihmeellisiä kuvioita. Molempien isä luo perheeseen varuillaan olevan tunnelman. Molempien isä hylkää perheensä oman mielensä järkkymisen myötä: Kallen isä saa raivokohtauksia ja joutuu hoitoon, Karl Oven isä alkoholisoituu ja katoaa perheeltään. Molempien  isä on olemassa mutta jossain teillä tietymättömillä – ja molemmat pojat kaipaavat isän hyväksyntää, muistavat ne pikkiriikkiset kimmeltävät hetket, kun ovat olleet isälleen myönteisesti näkyviä. Kiinnostavaa. Jotakin kovin yleismaailmallista lienee näissä isissä ja pojissa, heidän kipuiluissaan ja kaipuussaan. Sekin miten kumpikin kirjailija kertoo siitä, miten vaikeaa on saada kontakti omiin tunteisiinsa, on kumpaisessakin kirjassa riipaisevaa. Päätalon ja Knausgårdin kanssa samankaltaisiin aihepiireihin ovat toki tarttuneet muutkin kuten ainakin Peter Franzen ja Olli Jalonen muutama vuosi sitten. Ja kaikki neljä omaelämäkerrallisesti!

Huomenna lähdemme Ahvenanmaalle Myrskyluodon Maijan maisemiin. Omaelämäkerrallisia Anni Blomqvistinkin kirjat ovat. Luin juuri kolmiosaisen Anna Beatasta kertovan sarjan. Jostain syystä Anna Beatan elämä tuntui paljon lohduttomammalta kuin Kallen tai Karl Oven, sillä köyhistä köyhimmällä piikatytöllä ei lopulta ollut enää yhtään mitään, hän ei oikein osannut pyrkiä mihinkään, elämä oli tavattoman kovaa raatamista, ja yksinäisyys, kodittomuus sekä irrallisuus tekivät koko olemassaolosta niin turvatonta, ettei sellaista osaa kuvitellakaan. Kallella, Karl Ovella ja Jalosen ja Franzeninkin pojilla on voimavaranaan kieli ja mielikuvitus. Niitäkään ei Anna Beatalla ole. Myrskyluodon Maija sentään on vahvempaa tekoa. Marraskuinen viikonloppu Ahvenanmaan saaressa Anni Blomqvistin kotimuseossa tuntuu houkuttelevalta: Myrskyluodon Maija –kirjasarjahan alkaa marraskuun hämärähetken kuvauksella, eikä se kuulosta yhtään hullummalta.

Kirjankansirunoutta

Opin uuden merkittävän runogenren: kirjankansirunouden. Tämän runon otsikoksi piti tulla Klassikko, mutta se Hotakaisen kirja on hyllyssäni blokkina, jossa ei ole selässä ollenkaan tekstiä. Niinpä tämä upea, syviä merkityksiä sisältävä luomukseni on nyt vailla otsikkoa.

Muistatko
Seitsemän veljestä
Täällä Pohjantähden alla

Seittemän broidia
Tanssisalitaivaan alla

Kuka puhuu
Havukka-ahon ajattelija
Huonemiehen poika
Myyrä
Kärpäsenkesyttäjä
Pikku rouva pikku talossa
Avec

Tällaisia tulee mieleen kirjailijakotimuseokirjaa tehdessä.

Topelius ei käynyt haaveittensa Sisiliassa

Kirjoittelin ennen syyslomaa kirjailijakotikirjaamme tekstiä Zacharias Topeliuksesta. Se ei valmistunut millään, sillä hänestäkin olisi kerrottavaa monin verroin enemmän kuin kirjaan mahtuu. Karsiminen on tuskaa! Tekstini jäi sitten kesken, kun käväisin syyslomalla Sisilian auringossa. Topelius oli silti siellä mukanani, päässäni. Hänhän haaveili matkustavansa joskus Italiaan Sisiliaan saakka. Italiaan hän kyllä pääsi, mutta vähän pohjoisempaan, Firenzeen. Sisilia jäi ikuiseksi haaveeksi. Vuosina 1875 – 1876 Topelius vaimoineen ja tyttärineen matkaili Keski-Euroopassa paria kuukautta vaille vuoden ajan. Tuolloin ei kannattanut viikoksi piipahdella, sillä matkanteko oli tietysti todella hidasta ja vaivalloista. Topeliuksen päätavoite matkalle oli virkistää vaimoaan Emilietä, joka kärsi inhottavista oireista: välillä oli kuuma, välillä kylmä, nukkuminen oli vaikeaa ja mieli alakuloinen. Kuulostaa kyllä ihan vaihdevuosilta... Emilie ei matkoista piristynyt, päinvastoin, rasittui vain. Tyttäret kuitenkin saivat nähdä maailmaa, mikä oli Topeliukselle tärkeää. Hänhän piti tyttäriä arvossa ja halusi, että myös tytöt saavat koulutusta ja laajaa ymmärrystä maailmasta.

Etna purskautteli oransseja lieskoja ja höyryjä. Tämän kuvan sain hätäpäissäni napatuksi bussin ikkunasta. Olispa tällaisen näyn Topeliuksellekin suonut!

Etnasta ja Sisiliasta Topelius uneksi jo vuosia ennen Keski-Euroopan-matkaansa. Sisilia oli hänen mielessään ikuisen kevään maa. Jotakin kovin ikävääkin Italiaan Topeliuksen mielessä liittyi: pikkulintujen pyydystäminen kauhistutti luontoa ja erityisesti lintuja rakastavaa ihmistä. Tästä yhdistelmästä syntyi kaihoisia runoja: kaipuuta kauas ainaiseen kevätsäähän ja toisaalta koti-ikävää pohjoiseen, jossa saa laulaa vapaana. Rakastettuja Sylvia-runoja Topelius kirjoitti vuonna 1853.

     "Asun maassa nyt ainaisen kevätsään,
     kun hohtavat sen rypäleet,
     sypressin tuoksuvan oksalle jään,
     pesäpuuhuni siintävät veet.
     Ja Etna se leimutessaan kipunoi,
     niin kuulas on ilma, ja maa vihannoi.
     Oranssien kultaa on metsissä sen,
     ja soi mandoliinikin ihmeellinen."
    (suom. Teivas Oksala)

Sisilian ainainen kevät hemmotteli meitäkin syyslomamatkalla: joka päivä paistoi aurinko ja lämpöasteita oli 25. Nyt olimme itäpuolella, siellä, mistä on kotoisin monia kirjailijoita, jopa Nobel-kirjailija Salvatore Quasimodo. Kirjailijakoteja emme kuitenkaan löytäneet. Cataniassa oli yksi aivan ränsistynyt upea palatsi, joka oli joskus ollut jonkun minulle tuntemattoman kirjailijan koti (enpä muista edes hänen nimeään). Siihen palatsiin saisi remontoiduksi mahtavan kirjailijaresidenssin: siellä syntyisi varmasti maailmankirjallisuutta.

Sisilian maisemat ja kaupunkinäkymät ovat inspiroivia. Tällainen näkymä aukeaa yliopiston sisäpihalta vilkkaalle aukiolle, jota reunustavat koristeelliset barokkitalot. Yliopistorakennuksestakaan ei mahtipontisuutta puuttunut. Jos oikein ymmärsin, Catanian keskustan yliopistossa opiskellaan ainakin kirjallisuutta.

7000 valokuvaa ja megaruutu

Kirjaprojekti etenee nyt kirjoituspöydän ääressä. Tekstiä syntyy kahden läppärin ruudulle, vaihdossa tosin toinen kirjoittaja poistaa toisen lempikohdat. Omasta tekstistä luopuminen karaisee luontoa kummasti.

Viikonloppuna meillä oli kuvakatselmus. Upouudelta megaruudulta katselimme viime kesän satoa, noin 7000 valokuvaa, joista valitsimme mieleisiämme kirjaan. Mitä pitemmälle etenimme, sitä tarkemmiksi tulimme: onko juuri tuo rajaus, josta näkyy palanen uunia ja ikkunaverhot oikea vai kertoisiko kuva enemmän tiiviimpänä? Entä ulkokuvat? Kuinka paljon ympäristöä pitää talon ympärillä näkyä ja mistä suunnasta otettu kuva toisi parhaiten esille paikan todellisen tunnelman? Kirjailijakotien tunnelma on tarttunut hyvin kuviin, pienet esineetkin heräävät niissä eloon. Kesän muistot tulivat lähelle. Tuntuu siltä, että kaikissa kohteissa pitäisi käydä uudelleen ihan vaan eläytymässä ilman muita velvollisuuksia: hypätä uimaan Kiantajärveen, poimia karpaloita Päätalon soista, istua kalliolla Klovharun luodolla merta kuunnellen.

Kuvia tuli valituksi parisensataa, prosessissa kului kahvia, suklaankonvehteja ja thai-ruokaa. Onnistuimme jopa löytämään ehdokkaan kansikuvaksi! Jokaiselle kuvalle laaditaan kuvateksti, niiden kirjoittamista olemme onneksi aloittaneet jo kesällä museokierroksella. Nyt jokaiseen kuvaan on paneuduttava vielä uudelleen, kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, mutta kuinka paljon kirjaa voi kuormitta ihan pienillä yksityiskohdilla? Meistä ne tietenkin ovat hurmaavia.

Taittajalta odotamme tietenkin paljon. Työ ei tule olemaan helppo. Pelkäämme edelleen, että meillä on liikaa materiaa loputtomasta karsimisesta huolimatta.

Tämän yhteisen työviikon jälkeen alamme olla loppusuoralla. Kustantajalta tuli jo toive kirjan nimestä. Sen keksiminen tulee olemaan työn ja tuskan takana. Sanan tai korkeintaan kahden pitäisi kertoa, miten merkittävää kirjailijalle ja hänen työlleen koti, kotimaisema, kodin ihmiset ovat. Lisäksi monen kirjailijan suuri haave, usein toteutumatonkin, on ollut ikioma paikka, jonne vetäytyä pakoon pahaa maailmaa, kirjoittamaan.