Topelius ei käynyt haaveittensa Sisiliassa

Kirjoittelin ennen syyslomaa kirjailijakotikirjaamme tekstiä Zacharias Topeliuksesta. Se ei valmistunut millään, sillä hänestäkin olisi kerrottavaa monin verroin enemmän kuin kirjaan mahtuu. Karsiminen on tuskaa! Tekstini jäi sitten kesken, kun käväisin syyslomalla Sisilian auringossa. Topelius oli silti siellä mukanani, päässäni. Hänhän haaveili matkustavansa joskus Italiaan Sisiliaan saakka. Italiaan hän kyllä pääsi, mutta vähän pohjoisempaan, Firenzeen. Sisilia jäi ikuiseksi haaveeksi. Vuosina 1875 – 1876 Topelius vaimoineen ja tyttärineen matkaili Keski-Euroopassa paria kuukautta vaille vuoden ajan. Tuolloin ei kannattanut viikoksi piipahdella, sillä matkanteko oli tietysti todella hidasta ja vaivalloista. Topeliuksen päätavoite matkalle oli virkistää vaimoaan Emilietä, joka kärsi inhottavista oireista: välillä oli kuuma, välillä kylmä, nukkuminen oli vaikeaa ja mieli alakuloinen. Kuulostaa kyllä ihan vaihdevuosilta... Emilie ei matkoista piristynyt, päinvastoin, rasittui vain. Tyttäret kuitenkin saivat nähdä maailmaa, mikä oli Topeliukselle tärkeää. Hänhän piti tyttäriä arvossa ja halusi, että myös tytöt saavat koulutusta ja laajaa ymmärrystä maailmasta.

Etna purskautteli oransseja lieskoja ja höyryjä. Tämän kuvan sain hätäpäissäni napatuksi bussin ikkunasta. Olispa tällaisen näyn Topeliuksellekin suonut!

Etnasta ja Sisiliasta Topelius uneksi jo vuosia ennen Keski-Euroopan-matkaansa. Sisilia oli hänen mielessään ikuisen kevään maa. Jotakin kovin ikävääkin Italiaan Topeliuksen mielessä liittyi: pikkulintujen pyydystäminen kauhistutti luontoa ja erityisesti lintuja rakastavaa ihmistä. Tästä yhdistelmästä syntyi kaihoisia runoja: kaipuuta kauas ainaiseen kevätsäähän ja toisaalta koti-ikävää pohjoiseen, jossa saa laulaa vapaana. Rakastettuja Sylvia-runoja Topelius kirjoitti vuonna 1853.

     "Asun maassa nyt ainaisen kevätsään,
     kun hohtavat sen rypäleet,
     sypressin tuoksuvan oksalle jään,
     pesäpuuhuni siintävät veet.
     Ja Etna se leimutessaan kipunoi,
     niin kuulas on ilma, ja maa vihannoi.
     Oranssien kultaa on metsissä sen,
     ja soi mandoliinikin ihmeellinen."
    (suom. Teivas Oksala)

Sisilian ainainen kevät hemmotteli meitäkin syyslomamatkalla: joka päivä paistoi aurinko ja lämpöasteita oli 25. Nyt olimme itäpuolella, siellä, mistä on kotoisin monia kirjailijoita, jopa Nobel-kirjailija Salvatore Quasimodo. Kirjailijakoteja emme kuitenkaan löytäneet. Cataniassa oli yksi aivan ränsistynyt upea palatsi, joka oli joskus ollut jonkun minulle tuntemattoman kirjailijan koti (enpä muista edes hänen nimeään). Siihen palatsiin saisi remontoiduksi mahtavan kirjailijaresidenssin: siellä syntyisi varmasti maailmankirjallisuutta.

Sisilian maisemat ja kaupunkinäkymät ovat inspiroivia. Tällainen näkymä aukeaa yliopiston sisäpihalta vilkkaalle aukiolle, jota reunustavat koristeelliset barokkitalot. Yliopistorakennuksestakaan ei mahtipontisuutta puuttunut. Jos oikein ymmärsin, Catanian keskustan yliopistossa opiskellaan ainakin kirjallisuutta.

7000 valokuvaa ja megaruutu

Kirjaprojekti etenee nyt kirjoituspöydän ääressä. Tekstiä syntyy kahden läppärin ruudulle, vaihdossa tosin toinen kirjoittaja poistaa toisen lempikohdat. Omasta tekstistä luopuminen karaisee luontoa kummasti.

Viikonloppuna meillä oli kuvakatselmus. Upouudelta megaruudulta katselimme viime kesän satoa, noin 7000 valokuvaa, joista valitsimme mieleisiämme kirjaan. Mitä pitemmälle etenimme, sitä tarkemmiksi tulimme: onko juuri tuo rajaus, josta näkyy palanen uunia ja ikkunaverhot oikea vai kertoisiko kuva enemmän tiiviimpänä? Entä ulkokuvat? Kuinka paljon ympäristöä pitää talon ympärillä näkyä ja mistä suunnasta otettu kuva toisi parhaiten esille paikan todellisen tunnelman? Kirjailijakotien tunnelma on tarttunut hyvin kuviin, pienet esineetkin heräävät niissä eloon. Kesän muistot tulivat lähelle. Tuntuu siltä, että kaikissa kohteissa pitäisi käydä uudelleen ihan vaan eläytymässä ilman muita velvollisuuksia: hypätä uimaan Kiantajärveen, poimia karpaloita Päätalon soista, istua kalliolla Klovharun luodolla merta kuunnellen.

Kuvia tuli valituksi parisensataa, prosessissa kului kahvia, suklaankonvehteja ja thai-ruokaa. Onnistuimme jopa löytämään ehdokkaan kansikuvaksi! Jokaiselle kuvalle laaditaan kuvateksti, niiden kirjoittamista olemme onneksi aloittaneet jo kesällä museokierroksella. Nyt jokaiseen kuvaan on paneuduttava vielä uudelleen, kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, mutta kuinka paljon kirjaa voi kuormitta ihan pienillä yksityiskohdilla? Meistä ne tietenkin ovat hurmaavia.

Taittajalta odotamme tietenkin paljon. Työ ei tule olemaan helppo. Pelkäämme edelleen, että meillä on liikaa materiaa loputtomasta karsimisesta huolimatta.

Tämän yhteisen työviikon jälkeen alamme olla loppusuoralla. Kustantajalta tuli jo toive kirjan nimestä. Sen keksiminen tulee olemaan työn ja tuskan takana. Sanan tai korkeintaan kahden pitäisi kertoa, miten merkittävää kirjailijalle ja hänen työlleen koti, kotimaisema, kodin ihmiset ovat. Lisäksi monen kirjailijan suuri haave, usein toteutumatonkin, on ollut ikioma paikka, jonne vetäytyä pakoon pahaa maailmaa, kirjoittamaan.

Museo on muisti

Olen koko alkuviikon tehnyt kahta keskenään aivan erilaista kirjoitustyötä: kirjoittanut kirjailijakotimuseokirjaamme osuuttani Pentti Haanpäästä ja koonnut tekijänoikeustietoa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Molempia tekstejä laatiessani olen huomannut tietojen hataruuden. Lakiteksti ei todellakaan ole yksiselitteistä, ja laki kulkee koko ajan todellisuudesta jäljessä. On ollut tavattoman kiinnostavaa pureutua sellaiseenkin maailmaan. Jokainen lakimies, johon olen ottanut yhteyttä, on tulkinnut tekijänoikeuslakia omalla tavallaan –ja keskenään eri tavalla. Onneksi tieto ja ideat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin, ettei ihan kaikki kirjoittaminen halvaannu!

Myös Haanpää-lähteitä peratessani olen huomannut jotakin vastaavaa: joitakin ihan höpöhöpötietoja lainautuu lähteestä toiseen ja vielä muhevoituu. Tarkkana saa olla, ettei esimerkiksi kerro Haanpään kirjoittaneen tiettyjä juttuja mökin ikkunasta havainnoimiensa tapahtumien perusteella, sillä mökki valmistui 1951 ja kyseiset jutut ilmestyivät 1947. No, tottahan toki kirjailija on näkijä, joka aavistelee tulevaa…

Pentti Haanpää –museo Piippolassa ja kesämökki Korpelaisessa ovat siis olleet nyt mielessäni tämän viikon. Koko ajan tätä kirjaa kirjoittaessa tulee miettineeksi museoiden arvoa sinänsä. Museo on muisti, ja siksi mittaamattoman merkittävä koko paikkakunnalle ja sitä kautta koko maalle ja kirjallisuudenhistoriallemme. Tämä ajatus on vain voimistunut –ja tunnen melkeinpä pakokauhua tämänhetkisestä politiikasta: halusta lakkauttaa muutaman kymmenen tuhannen euron tähden kansakunnan muistia eli museoita. Vaikken minä tyhmä taida rahataloutta oikein ymmärtää, ymmärrän kuitenkin sen, että rahaa on tietty määrä ja että on arvovalinta, rakennetaanko niillä rahoilla toriparkki ja lisää teitä ja tunneleita vai säilytetäänkö sillä rahamäärällä museot ja lähikirjastot. Onko tämä ajatukseni jollakin tavalla yksinkertaistettua matematiikkaa? Kuitenkin ihmetyttää, miten suomalaisilla on ollut todella köyhinä aikoina rahaa kunnostaa ja ylläpitää museoita ja kirjastoja, ja nyt muka ei ole, kun taatusti rahaa on enemmän kuin vaikkapa 1800-luvun lopussa tai sotien jälkeen, jolloin monia museoita ja kirjastoja perustettiin.

Kävin toissapäivänä opastetulla kierroksella Hennalassa Lahden sotilaslääketieteen museossa, joka tietysti myös aiotaan parin vuoden päästä lakkauttaa, koska Hennalan varuskuntakin lakkautetaan. Kun kiersin museota, ajattelin, että siellä käymisen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Siinä museossa joutuu tajuamaan, mitä sota oikeasti on: tappamista ja silpomista. Silti museo on rakennettu niin, ettei se ole liian ahdistava, sillä sehän kertoo auttamisesta, hoitamisesta, lääkitsemisestä. On aivan hirveää, jos tämäkin ainutlaatuinen museo katoaa jonnekin isomman museon varastoon. Kannattaisiko lahtelaisten kamppailla tämänkin puolesta? Miksei sotilaslääketieteen museota ja myös sotilasmusiikkimuseota ole markkinoitu Lahden merkittäviksi ja ainutlaatuisiksi nähtävyyksiksi? Kierroksella sain tietää, ettei sotilaslääketieteen museoita ole maailmalla tiettävästi kuin puolenkymmentä. Hennalan ainutlaatuista museota asianharrastajat käyvät katsomassa kuulemma Yhdysvaltoja myöten. Myös Hennala muutenkin on merkittävä ja kauhea nähtävyys. Siellä oli valtava punaisten vankileiri. Sitähän mm. Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -kirjassa. Lahden kaupungin koulujen kulttuuripolulle kannattaisi ehdottomasti lisätä tällaiset omaa kaupunkia esittelevät museot ja merkitykselliset paikat.

Kun ihmiset kuolevat, talot ja tavarat jäävät jäljelle. Eikä sille kyllä mitään voi, että seinät osaavat puhua, jos niitä pysähtyy kuuntelemaan.

Postineidin taivaallisen ihanat mantelipullat

Nyt on temmelletty viikon verran viime kesän muistiinpanojen, kuvien ja tunnelmien parissa. Tekstiä on syntynyt tyydyttävään tahtiin. Myös karsittu on paljon. Sen minkä toinen on hartaasti kirjoittanut, toinen ehdottaa poistettavaksi kokonaan. Aikamoisen rääkin joutuvat kaikki tekstit käymään läpi.

Viime sunnuntain runeberginleivokset on syöty, hyviä olivat. Eivät muistuttaneet kaupan torttuja lainkaan. Ja olivat niin täyttäviä, että kelpasivat yksin koko lounaaksi. Eipä ihme, että Johan Ludvig pärjäsi torttuaamiaisella pitkälle päivään. Tänä sunnuntaina oli vuorossa Ilmari Kiannon lempipullat, ne taivaallisen ihanat.

Ensin tehtiin pullataikina kohoamaan, sitten murotaikina vetäytymään jääkaappiin. Sitten vielä mantelimössö täytteeksi. Onneksi on kaksi kokkia. Joista ainakin toinen tietää, mitä ollaan tekemässä. Näitä pullia saimme maistaa viime kesänä Kianta-laivalla. Nyt yritämme saada aikaan samanlaisen tulokseen. Jari soitti keittiöhommien kannustukseksi Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Kun pullat olivat hyvin uunissa, siirryimme Doorsiin ja Queeniin.

Koska Runebergin torttujen kanssa joimme viikko sitten punssia, päädyimme siihen, että Kiannon mantelipullia kanssa tarvitsemme myös jotakin vahvistavaa. Muistimme Suomussalmella Pesiön kaupassa juomamme Joosepin täräyksen, jota nautimme kesäillassa Raija-Liisa Kiannon ja Marja Heikkisen kanssa. Siispä sitä. Resepti on yksinkertainen: yksi osa lakkalikööriä, yksi osa karpalolikööriä ja yksi osa giniä. Täräyksen voimalla jaksaa useammankin mantelipullan sunnuntaiaamuna.

Torttuja, punssia ja tuoksupelargonioita

Etteikö kirjailijakotiprojektimme koskettaisi kaikkia aisteja? Runebergien innoittamina ruinasimme ystävältämme tuoksupelargoniat. Kiitos, Kikka! Kun tuoksupelargonian lehteä vähän hieraisee, ilmaan ja sormiin lehahtaa ihmeellinen tuoksu, joka poistaa kaikki ikävät tunteet, jos sellaisia sattuu olemaan. Häipyvät kateus, mustasukkaisuus ja ilkeät ajatukset ihan noin vain – ja ilmakin huoneessa raikastuu. Kyllä Fredrika tietää.

Kikalta saamani tuoksupelargonia on tuoksunsa lisäksi kauniskin.  

Tuoksua levisi myös runeberginLEIVOKSISTA, joita täsmälleen Fredrikan ohjeen mukaan eilen ahkeroimme. Tosin saatoimme tehdä vain neljä ihan oikeanlaista, koska meillä oli vain neljä Runebergin museon kaupasta ostamaamme vuokaa. Loput piti vähän –tai oikeastaan aika paljon – lintsaten törkkiä silikonivuokiin. Oikeaoppisessa leivoksessa on peräti kolme kerrosta: keskimmäinen kiekko paistetaan ensin puolikypsäksi, sitten otetaan pohjalle uusi raaka kiekko, puolikypsän päälle askarrellaan taikinasta rengas ja renkaan sisään tuikataan omenahilloa. Eikä siinäkään vielä kaikki: renkaan sisälle omenahillon päälle pyöritellään taikinarasti. Mielestämme olimme ihan sankareita, kun kaikesta tästä selvisimme. Niinpä sitten Johan Ludvigia matkien nautimme runeberginleivokset kahvin ja punssilasin kera. 

Vasemmalla edessä on oikeaoppinen runeberginleivos kolmine kerroksineen. Siihen ei siis kuulu mikään sokerirengas,  ja hillo on omenahilloa, ei vadelmaa. Nuo muut ovat samasta taikinasta tekemämme lintsaustortut, joista tuli hyviä myös. Ja täyttäviä. Etualalla on kaksi leivosmuottia, molemmista päistä avointa korkeaa tötteröä.

Kirjailijakotikirjan tekeminen siis ilahduttaa kaikkia aistejamme emmekä laihtumaankaan pääse!

On Lahdessakin taiteilijakoteja!

Desingn-pääkaupunkikierroksella Lahdessa meille, koko työryhmällemme,  selvisi, että täälläkin on taiteilijakoteja - ja olisi varmaan tulevaisuudessakin, ellei kaikkea taidekoulutusta lopetettaisi.    

Matti Koskelan ateljeekoti on erikoinen Domino-talo Kiveriössä. 

Koskelan ateljeessa on tauluja, veistoksia ja niiden suunnitelmia -ja aika hauska on tuo sininen tuolikin.

Kalevi Ahosen taiteilijakoti piileksii ihan tavallisessa rintamamiestalossa. Nykyään talossa asuu eri alojen taiteilijota, jotka saavat käyttää sitä residenssinään sovitun ajan. Voi vain kuvitella, miten inspiroiva talo on taiteilijalle.

Patio on täynnä yksityiskohtia ja piha patsaita.

Kodissa kaikki on itse tehtyä ja koristeltua.

Operettisäveltäjän luona Balatonin rannalla

Joka neljäs vuosi pidettävä suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi pidettiin tämä vuonna Unkarissa Siofokin kaupungissa viime viikolla. Mukana oli yhteensä yli 600 osanottajia kahdestakymmenestäviidestä eri kansasta. Värikäs kokous Balatonin rannalla oli monella tapaa kiinnostava kokemus. Suomalais-ugrilainen on yksi monipuolisimmista kielikunnista, siihen kuuluu niin suurkaupungissa asuvia eurooppalaisia kuin Siperiassa jutaavia poronhoitajia. Kaikkien kieli tulee kenties yhdestä paikasta, yhdestä kantakielestä jota puhuttiin muutamia tuhansia vuosia sitten. Kongressissa oma kieli- ja kulttuuri-identiteetti sai olla valloillaan.

Mutta ei paikkaa ilman kotimuseota. Heti ensimmäisenä iltana kongressin osanottajat saivat kuulla Siofokin oman säveltäjän Imre Kalmanin (1882–1953) operettisävelmiä kaupungin kesäteatterissa. Pimeässä ja lämpimässä loppukesän illassa monet tutut operettisävelmät kajahtivat komeasti. Saimme myös kuulla, että Kalmanin syntymäkotimuseo on aivan kaupungin keskustassa ja että kenties kongressin aikana jossain välissä halukkailla olisi tilaisuus päästä käymään siellä.

Kongressin toisena päivänä Kalmanin museon toisessa kerroksessa avattiin taidenäyttely ja osanottajat olivat tervetulleita tutustumaan. Moni käyttikin tilaisuutta hyväkseen. Pieni lintuaiheinen taidenäyttely oli hauska, mutta hienompaa oli päästä varsinaisiin museotiloihin. Museon kolme huonetta olivat täynnä musiikkia: soittimia, nuotteja ja taustalla soivia operettisävelmiä. Kalmanin operetit tunnistaa, vaikka ei olekaan musiikin asiantuntija. Kalman asui suurimman osan elämästään poissa Unkarista, mutta syntymäkotiin on saatu kerättyä hänelle kuuluvia esineitä. Tunnelma pienessä kaupunkitalossa johtaa 1900-luvun alkuun.