Elämäntyönä museo

Viime sunnuntain vietimme jälleen museossa; tällä kertaa hämmästelimme Hartolassa Itä-Hämeen museota. Kevätaurinko paistoi riehakkaasti ja sulatteli Koskipään kartanon räystäillä kimmeltäviä jääpuikkoja. Ensimmäisenä huomiomme kiinnittyi kuitenkin valtavaan pihakuuseen. Se onkin vanha: sen on istuttanut presidentti Kyösti Kallio vuonna 1938 museon kymmenvuotisjuhlassa.

Suuren vaikutuksen meihin teki museonjohtaja Vesa Järvinen, jonka tiedot ja tarinat Hartolassa

asuneista ja siellä kirjoittaneista kirjailijoista tuntuivat ehtymättömiltä. Eipä ihme: Vesa Järvinen on museonjohtaja kolmannessa polvessa ja asuu museorakennuksessa. Niinpä hän kertoikin museon olevan aina auki! Aivan uskomattomalta tuntuu, että Vesa Järvisen sukua on asunut Koskipään kartanon alueella ensin torppareina ja sen jälkeen museonjohtajina ainakin kahdeksan sukupolvea.

Koskipään kartanossa vierähti aikaa tunteja: siellähän on kirjailijahuoneiden lisäksi kartanoelämää esitteleviä asuinhuoneita ja

yläkerrassa vielä museo täynnä arjen käyttötavaroita. Enpä ole ennen nähnyt niin somaa kokoelmaa vohvelirautoja. Kartanossa on asunut herkkusuita.

Maila Talvion työhuone on siirretty kartanoon kirjoineen kenkineen, sivurakennuksessa puolestaan on Uuno Kailaan poikavuosien huone huomekaluineen ja koululaukkuineen sekä Mika Waltaria esittelevä pieni museohuone.

Itä-Hämeen Museoyhdistys tekee mahtavaa kulttuurityötä ylläpitäessään suurta Koskipään kartanoa pihapiireineen. Päätimme palata tähän museoon vielä kesällä uudelleen: puutarha oli nyt lumen peitossa, ja Waltarin kesäinen Hartola on vielä näkemättä.

Ehdimmepä käydä vähän näyteikkunaostoksillakin

Hartolan sympaattisessa keskustassa.

Talo 97, Pispala

Talven jo käännyttyä pienen askeleen valoa kohti pääsimme lopulta aloittamaan tälle  keväälle suunnittelemamme kirjailijakotimatkat. Tuntui aika mukavalta tehdä välillä kenttätyötäkin lukemisen lisäksi. Lumisateisena lauantaina 25.2. suuntana oli Tampereen Pispala ja siellä Lauri Viidan kotimuseo.

Annamari oli jo alkutalven aikaan käynyt sähköpostikeskustelua museonhoitaja Satu Engblomin ja Pispalan Moreenia edustavan Mårten Sjöblomin kanssa. Saimme etuoikeuden päästä tutustumaan museoon talvella sen ollessa muuten yleisölle kiinni. Museota oli lämmittykin ihan meidän vierailuamme varten.

Näkymät Viidan kodin pihalta alas järvelle olivat upeat talven valkoisuudessakin. Kirjailijan lapsuuden- ja nuoruudenkoti on rakennettu aikanaan hienolle paikalle ikkunat kohti Näsijärveä. Museolle meitä tapaamaan tuli Mårten Sjöblomin ja Satu Engblomin

lisäksi eläkkeellä oleva rakennusmestari Risto Rajala, Pispalan Moreenin miehiä hänkin ja

alusta asti mukana museohankkeessa. Kaiken lisäksi Rajala oli nuoruudessaan asunut nyt museon pienenä näyttelytilana toimivassa asunnossa. Lauri Viidan kotimuseossa

meidät otettiin ystävällisesti ja asiallisesti vastaan.

Museonhoitaja Engblom kertoi Pispalasta, Lauri Viidasta ja hänen elämästään Pispalanharjulla. Mårten Sjöblom kuvasi tarkasti museon syntyvaiheet 1970-luvulla, saimme yksityiskohtaista tietoa siitä, miten kymmeniä vuosia yksityisasuntona olevasta talosta oli

päättäväisellä talkootyöllä tehty Lauri Viidan elämästä ja kirjailijantyöstä kertova toimiva pieni ja varsin autenttinen museo. Ja  siitä, miten työ jatkui edelleen.

Museonhoitaja Satu Engblom kertoi kirjailija Lauri Viidan  nuoruudesta Pispalanharjulla.

Tukevan tietopaketin huipennukseksi Risto Rajala kertoi perheensä elämästä tässä talossa 1940-luvulla. Vielä silloin taloihin haettiin vesi lähellä olevasta jakelupisteestä ja pihan perällä sijaitsi jokaisen perheen oma huussi yhdessä isossa ulkohuonerakennuksessa. Saunassa käytiin jossakin Pispalan kuudesta yleisestä saunasta.

Mårten Sjöberg (vasemmalla kuvasa) ja Risto Rajala tietävät kaiken Lauri Viidan kotimuseon rakennuksesta
ja sen historiasta.

Pispalanharjun pienissä asunnoissa asui tuolloin paljon nuoria perheitä pienine lapsineen, leikkikavereita riitti. Nuorena poikana Rajala sai kesäisin nukkua talon ullakolla omassa rauhassaan. Ullakkohuoneen ikkunasta näki kauas järvelle. Joskus lauantai-iltana

voi laskea yhdellä katsomalla neljäkymmentä järvellä liikkuvaa venettä. Vene oli siihen aikaan melkein jokaisella, sitä käytettiin sekä kalastukseen että viikonlopun huvisouteluihin.

Lauri Viidan kotimuseon osoite on vuosien varrella muuttunut useamman kerran. Kun Pispalaa aikanaan rakennettiin, ei alueella ollut minkäänlaista asemakaavaa, talot rakennettiin miten haluttiin sikin sokin pitkin harjua. Aina, kun uusi talo tuli valmiiksi, sille annettiin vain järjestysnumero, mikä kertoi kuinka mones talo oli alueelle valmistunut, kadut ja katujen nimet tulivat paljon myöhemmin. Risto Rajala kertoi nuorena poikana löytäneensä talosta laatan, jossa kerrottiin, että talo oli numero 97. Lauri Viita vietti siis lapsuutensa ja nuoruutensa osoitteessa Pispala 97.

Säikähdyksiä

Jopas on ollut helmikuu! Ensin kuulimme, että museovirasto aikoo sulkea Paikkarin torpan. Uskomatonta: suljetaan siis Kalevalan luojan ja suomen kielen kehittäjän kotimuseo. Tällaiset ovat nykysuomalaiset arvot. Ehkä me tosiaan ansaitsemme Guggenheimimme (ehkäpä sinne voisi ihan ensiksi järjestää Ikea-design-näyttelyn). Aamun lehdessä haetaan Vaasaan töihin Customer Service Manageria, alennusmyyntejä mainostamme saleina ja yliopisto-opiskelijat joutuvat opiskelemaan englanniksi, kun suomenkielisiä termejä ei enää ole, jopa Suomen akatemian tutkijoiden on tehtävä hakemuksensa englanniksi. Ensin meille taisteltiin oma kieli, nyt me itse luovumme siitä ja siirrymme bad englishiin tai globishiin tai finglishiin (rakkaalla lapsellamme on monta nimeä).

Elias Lönnrothan kehitteli kieleemme muun muassa luonnontieteellistä ja lääketieteellistä sanastoa, jotta voisimme keskustella vähän mutkikkaammistakin asioista suomeksi. Nytkö me palaamme takaisin kyökkisuomeen? Mitäpä kannattaa mokomia museoitakaan siis säilyttää. Kiven kuolinmökkikin on kivalla tontilla –purkuun vaan ja tontille jotakin tuottavaa, niinkö?

Toinen shokkiuutinen koskee myös meidän kirjaamme. Luulimme jo hetken, että meiltä hävisi kustantaja, muttei sentään. Kirjamme sopii onneksi kustantamomme uuteenkin linjaan. Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson, jonka kanssa tätä kirjaamme olemme tehneet, jättää meidät keväällä ja siirtyy WSOY:n kaunokirjallisen osaston kustannuspäälliköksi. Nyt jännitämme, kuka seuraa Anna-Riikkaa kirjaprojektissamme.

Helmikuussa työmme jälleen etenee, kun loppukuusta vihdoin pääsemme Tampereelle Pispalaan Lauri Viidan lapsuudenkotiin. Museona se on auki vain kesäisin, mutta me pääsemme tutustumaan sen talviseen tunnelmaan.

Historiaa ja kaunokirjallisuutta

Taustatietojen keruu kirjailijoista ja heidän kodeistaan vie helposti mennessään. Yksi löydetty tieto johtaa aina uuden tiedon äärelle. Kun ensin on tutustunut kirjailijan elämään ja hänen teoksiinsa on kiinnostava poiketa hetkeksi kurkistamaan, miten kaunokirjailija on kokenut saman, mihin yksityiskohtiin hän on tarttunut ja miten työstänyt kaunokirjaksi valtavaa määrää historiallista tietoa. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä on hieno kirja Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin elämästä. Romaani ei etene kronologisesti, vaan se loikkii henkilöidensä elämässä edestakaisin suurin oikukkain harppauksin ja hahmottaa siten kohteensa elämää aivan omalla tavallaan. Kaunokirjailija myös pääsee paikkoihin, joihin tietokirjailijalla on harvoin asiaa. Wahlström vierailee vaivatta Runebergien makuuhuoneessa ja tietää heidän syvimmät ajatuksensa. Kaunokirjailijalle hurjienkin johtopäätösten tekeminen sallitaan, tietokirjailijan pitää olla paljon varovaisempi. Mutta parhaimmillaan molemmat pääsevät samaan elämykselliseen lopputulokseen, joka riemastuttaa ja tyydyttää lukijaa.

Wahlström on selvästi tehnyt taustatyönsä tarkkaan, hän on suorastaan kutkuttavalla tavalla ripotellut pieniä anekdoottimaisia tietoja Runebergien elämänsä romaaniinsa. Niiden bongailussa tietokirjansa lukenut tuntee suurta löytämisen iloa.
Yksi vaikuttavimmista kohtauksista Kärpäsenkesyttäjässä on kuvaus joulukuun 14. päivästä vuonna 1860, kun Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät. Wahlström kuvaa kuinka neljä miestä kokoontui yhteen lukemaan juuri ilmestynyttä kirjaa. He lukivat sitä koko yön vuorotellen ääneen toisilleen: ”Yöstä muodostui miesten elämän ylevä kohokohta. He itkivät, he nauroivat, he syleilivät toisiaan. Heidän sydämensä jyskytti, sielunsa paisui. He kaipasivat päästä uhrautumaan Suomen hyväksi.” (Suom. Jaana Nikula) Kuvaus on elämyksellisyydessään suorastaan kohottava, juuri sellaisia elämyksiä haluaisin tietokirjailijankin lukijoilleen välittää.

PS. Museovirasto on saanut niskoilleen 3 miljoonan leikkauksen budjetista. Tämä tarkoittaa, että viitisenkymmentä henkilöä irtisanotaan ja kymmenkunta museota lakkautetaan ainakin määräaikeisesti. Yksi lopetettavista museoista on Elias Lönnrotin lapsuudenkoti Sammatissa Lohjalla. Säästöjä idyllisen pienen Paikkarin torpan lopettamisesta saadaan peräti 30 000 tuhatta euroa vuodessa. Surullisen pieni säästö isosta asiasta.

Nyt pallo on Lohjan kaupungilla. Löytyykö kaupungilta halua pitää yllä yhden suomalaisen kielen ja kulttuurin merkkimiehen kotimuseota vai annetaanko sen unohtua ja lopulta rapistua kokonaan? Irvokasta on, että tällaista tehdään samaan aikaan, kun keskustellaan kymmeniä miljoonia maksavan Guggenheimin tulosta Helsinkiin. Mutta pieni ei ole nykyään enää kaunista. Päätös Paikkarin torpan säilyttämisestä muistona Lönnrotin elämäntyöstä tehtiin vuonna 1884. Vaikka juuri silloin Suomea hallitsi venäläistämispyrkimyksistään tuttu tsaari Aleksanteri III. Työtä kotimuseon eteen on tehty vuosikymmeniä sekä vapaaehtoisvoimin että museoviraston alaisena. Loppuuko nyt yli sata vuotta kesämuseona toimineen Paikkarin torpan toiminta muutamaan kymppitonniin?

Muuttuuko menneisyys?

"Miten me voimme ymmärtää menneiden aikakausien ihmisten ajatuksia muuttamatta niitä omiemme kaltaisiksi?" Seppo Knuutila sanoi luennossaan Muuttuva menneisyys – ajassa liikkuminen ja anakronismi (Joensuussa ÄOL:n talvipäivillä 14.1.2012). Tätä ei voi olla miettimättä, kun kiertelee kirjailijakoteja ja lukee elämästä niissä. Lukiessa kaunokirjallisuutta, joissa nämä museoidut asuinpaikat kuhisevat elämää, syntyy tietynlaisia mielikuvia –mutta väkisinhän ne syntyvät sen tiedon läpi, mitä lukijalla nyt on kaikesta menneestä. Lauri Viidan Moreenin Erkin vauhdikasta lapsuutta vertaa tietysti Lauri Viidan lapsuuteen, niin paljon omaelämäkerrallista kirjassa on. Sen vimmaista kieltä luin väkisinkin myös sen kautta, mitä tiedän Viidan skitsofrenian aiheuttamasta uskomattomasta puheenpulptuksesta. Ja entäs Pentinkulma sitten! Tällaista vanhanaikaista biografista lukemista siis nyt harrastamme.

Knuuttila sanoi myös, että anakronismiin ( = jonkin asian sijoittamista väärään aikaan, useimmiten jonkin nykyajan asian tai ajatusrakennelman sijoittaminen menneisyyteen) sortumisen vaara piilee siinä, että jollekin historialliselle asialle kuten vaikkapa menneisyyden tavoille annetaan merkitys nykyajan kautta. Kunpa pystyisikin tarkastelemaan kirjailijakoteja niissä asuneiden ihmisten näkökulmasta. Kun kirjailijakodissa käy, täytyy sietää se, että nyt se on pysähtynyt museo ja museon tavaroiden, huonekalun ja tunnelman aistimiseksi tarvitaan mielikuvituksen tuottamaa aikamatkaa.

Kirjailijakotien tavarathan näyttävät tietysti nyt nostalgisilta: vanhoilta ja vanhanaikaisilta, vaikka ovat taatusti olleet joskus uusia ja nykyaikaisia. Samoin itse talot. Jopa Kiven harmaana kenottava kuolinmökki on tietysti ollut aikoinaan aivan toisenlainen: täynnä elämää ja paljon uudempi eikä ehkä aikalaisten mielestä ihan niin surkean pieni kuin meidän näkökulmastamme katsottuna. Kun kylmästä hytisten kävimme valokuvaamassa mökkiä hankien keskellä, se näytti kovin yksinäiseltä ja hiljaiselta. Meistä se silti tuntui oikein huokuvan tarinaansa, vaikka mökki mykkänä kököttikin. Eipä se kuitenkaan Kiven aikaan tainnut talvellakaan sellaiselta näyttää kuin nyt. Hanki oli taatusti tampattu polkuja täyteen, lunta sulatettu saunavedeksi ja savupiipusta noussut savua. Silti tuntuu kyllä uskomattomalta, miten sellaisessa harvaseinäisessä mökkipahasessa on tarjettu paukkupakkasilla.

Knuuttilan ajatukset nousivat mieleeni myös, kun tein ennakkotöitä Tove Janssonin Harun-saareen tutustumista varten. Katselin YouTubesta videota hauskasta luisteluretkestä talviseen saareen. Mökin sisäkuvista huomasin muumimukeja roikkumassa keittiön nauloissa. Mökki, jota vuokrataan kesäisin lomamökiksi, sisältää tietysti paljon anakronismeja. Silti ajattelen, ettei kirjailijakotimuseoiden eikä tulevan kirjammekaan tavoitteena ole täydellinen historiallinen totuus ja autenttisuus. Museot puhaltelevat henkiin menneisyyttä, pukkaavat mielikuvitusmatkalle (joka olkoon anakronismienkin kyllästämiä) ja antavat jotakin tietoa siitä, millaisissa paikoissa kirjailijat elivät ja ennen kaikkea kirjoittivat.

Tuusulassa oli viikonloppuna tosi paljon lunta. Ensin Jari kuvasi Albert Stenvallin perheen saunaa (kuvassa). Sen jälkeen piti rämpiä polvia myöten lumessa, jotta saatiin Aleksis Kiven kuolinmökistä kauniita talvikuvia.

Matkamessuilla

Aika monta kertaa on tullut haettua Helsingin matkamessuilta paperikassillinen hyviä ideoita tuleviksi lomiksi. Tämän vuoden lomat ovat niin tiukkaan napitetut, että messuille lähteminen tuntui aluksi turhalta itsensä kiusaamiselta. Juuri nyt ei kannata haaveilla sen enempää Hurtigrutenista kuin junamatkasta Moskovasta Ulaanbaatarin kautta Pekingiin. Mutta voisiko messuilta löytyä ideoita ja käytännön tuleville kirjailijakoti-matkollemme?

Matkamessut vetävät väkeä. Suomalaisten suosikkikohteet ovat hyvin edustettuina, suuret matkatoimistot myyvät ensi kesää liukuhihnalta. Ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Meidän kirjailijakoti-kohteemme eivät ehkä edusta varsinaista valtavirtaa.

Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Heti ensimmäinen pieni tiski, jolle suunnistin tuotti hyvän tuloksen. Taivalkosken osastolla päivystivät Päätalo-keskuksen oppaat, jotka lupasivat henkilökohtaisesti opastaa sekä käyntimme sekä Kalle Päätalon lapsuudenkodissa Kallioniemessä että Päätalo-keskuksessa. Sain yhteystietojen lisäksi mukaani Päätalo-viikon hienon ohjelman, kunnan kartan ja listan majoitusvaihtoehdoista. Seuraavalla osastolla Suomussalmen edustaja lastasi mukaani pinon kunnan esitteitä, jossa Kiannon Turjanlinnan oli tyylikkäästi esillä. Sain myös tietää, että turistimatkoja Turjanlinnaan tekevän Kianta-laivan voi vuokrata yksityisesti, silloin pääsee rantautumaan myös Kiannon hautasaareen ja katselemaan laajemmin Kianta-järven maisemia järveltä päin. Niin kuin itse Kiantokin oli aikoinaan tehnyt.

Kajaanin seudun osastolla sain viimeisimmät tiedot Eino Leino –talosta ja tietenkin Kajaanin runoviikoista. Kustavin osastolla minua neuvottiin, kuinka parhaiten saa yhteyden oikeisiin henkilöihin, jotka voivat auttaa Volter Kilven kesäasuntoon Lintukotoon pääsemisessä. Paperikassini täyttyi ennakkoluuloistani huolimatta.

Iisalmen osastolta löytyi koottua tietoa Juhani Ahon museosta ja muista tärkeistä kirjailijan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä kohteista. Jopa pieneltä Uusikaarlepyyn osastolta löytyi henkilö, joka osasi kertoa, miten Sakari Topeliuksen lapsuudenkotiin Kuddnäsiin pääsee ja kuka kunnassa voisi auttaa taloon tutustumisessa ja kuvausluvan saamisessa.

Näin hyvän menestyksen jälkeen uskalsin vielä lähestyä Hiidenmaan osastoa kysyäkseni saaressa sijaitsevasta Aino Kallaksen kesämökistä. Ja tietoa löytyi. Sijainti kartalta etsittiin hartaasti, samoin näytettiin, missä on Kallaksen romaanista tuttu Reigin kirkko.

Matkamessut olivat siis menestys sellaisellekin, joka haki pieniä täsmäkohteita valtavasta tarjonnasta. Suomi ei olekaan pelkästään kylpylöiden, ketjuhotellien ja keinotekoisten huvipuistojen luvattu maa, kulttuurimatkalaisellekin löytyy valtavasti tarjontaa. Joskus voisi viettää kesänsä kiertämällä suomalaisia kesäteattereita. Tehdäänköhän missään niin paljon ja niin antaumuksella kesäteatteria kuin Suomessa? Niistäkin sai messuilla hyvän läpileikkauksen.

Alussa ovat kirjat, tarralaput ja netti

Ennakkotyö on yleensä tietokirjojen teossa parasta: saa lueskella, etsiskellä, löytää jotakin uutta, muistaa jotakin jo unohtunutta. Kirjailijakodit-kirjan ennakkotyö tuntuu erityisen hyvältä. Mehän luimme kymmenen ja puoli vuotta kaksi vasta ilmestynyttä kirjaa joka ikinen viikko, kun kirjoitimme kirjapalstaa Me Naisiin. Sen verran kova oli lukemisen tahti, ettemme juuri muuta kaunokirjallisuutta ehtineetkään lukea.

Nyt saamme taas sukeltaa vanhempaan kirjallisuuteen, ihaniin ja hämmästyttäviin suomalaisiin klassikkoihin ja erilaisiin kirjailijaelämäkertoihin. Kirjat täyttyvät keltaisista, pinkeistä ja vihreistä tarralapuista ja tarralaput puolestaan sekalaisista huomautuksista. Kun näkökulma klassikkoon on uusi eli se, miten siinä kenties näkyy se, missä se on kirjoitettu, kirjakin muuttuu taas vähän uudeksi. Toisaalta tuntuu huvittavalta, miten ajankohtaisiakin klassikot saattavat olla. Viidan Moreenissakin Iisakki ajatuksiaan vyöryttäessään ihmettelee, mitä se tarkoittaa, kun kulutus kiihtyy ja elintaso kohoaa: ”Sanotaan: Elintaso kohoaa! Kysytään: Missä on se taso? Kestääkö se? Näkyykö se? Onko se vaaka- vai pystysuora? Onko se kiero, vai eikö se olekaan taso, vaan aaltolevy? Kysytään: Ottaako nälkä huomioon, onko vatsa toisessa vai kuudennessa kerroksessa?” Niinpä.

Viikonloppuna aloin lukea parinkymmenen vuoden jälkeen uudelleen kirjaa, jonka avaaminen aiheuttaa vääjäämättä väristyksiä. Ensimmäiset sanat ovat: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Junamatkat Joensuuhun ja takaisin sujuivat pentinkulmalaisten seurassa. Enpä joutanut suremaan, vaikka radalle kaatuneet puut kaksinkertaistivat menomatkan kuusituntiseksi – sainpahan lukea yhä vain.

Samaan aikaan toisaalla eli Lahdessa Jari etsi netin pitkin ja poikin ja löysi vielä pari mahdollista kohdetta, joita täytyy pohtia. Suomessa on valtavasti kirjailijamuistomerkkejä ja erilaisia kirjailija- ja kirjareittejä. Kirjailijakoteja – varsinkaan autenttisia – ei sentään niin paljon ole. Mutta kyllä täällä kirjailijoita rakastetaan!