Vedoksia, vedoksia, vedoksia

Hiihtoloma alkoi varsin kiihkeästi. Sunnuntaipäivä aamusta iltaan istuttiin koneella ja luettiin taittovedoksia ja korjailtiin ja luettiin ja ihailtiin kaunista taittoa. Tarja Kettunen on tehnyt hyvää työtä: kirjasta tulee oikeasti ihana.

Viimeistely on raadollista ja nöyryyttävää työtä. Ottaa välillä koville huomata, että monista tarkistuksista huolimatta aina löytyy vielä jotakin pöhköä. Tekstiä on aika paljon. Kuvien ja tekstien sovittaminen on aina oma haasteensa - tässä kirjassa erityisesti, koska kuvia on paljon ja tekstejäkin monenlaisia. Taittajalle tämä on ollut suuri haaste, josta hän on mielestämme selviytynyt loistavasti.

Kirjamme kunniaksi kävimme lauantaina Kouvolan kaupunginteatterissa katsomassa Aleksis Kivestä kertovan musikaalin Sydämeni laulu. Linkolan säveltämä musiikki oli hienoa. Kiven kieli säväyttää aina, mikä siinä oikein onkaan. Kiven ja Charlotta Lönnqvistin suhde oli tulkittu rakkaussuhteeksi. Naisia Kivellä tämän tulkinnan mukaan oli muutenkin monia. Me olimme Charlotan suhteen eri mieltä. Kirjeissään Kivi puhuu emännästään aika muodollisesti ja kunnioittavasti. Miksi ei voisi olla halua auttaa nuorta ja hädissään olevaa kirjailijaa ihan pyytettömästikin? Eikä nykyihminen voi ymmärtää, ettei aina tarvitse toisista hyötyä? Voi ihan vain auttamisen halustakin auttaa. Kiven elämää ja persoonaa voi tulkita niin monella tavalla, koska siinä on paljon selvittämätöntä. Olisipa jäänyt edes yksi valokuva hänestä!

Tänään vielä saamme vedoksia katseltavaksemme - ja sitten kirja menee vihdoin painoon! 9.3. esittelemme sitä Korjaamon Kirjamarkkinoilla.

Onko elämää käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen?

Haltiakuusen alla -kirjan tekeminen on vienyt meiltä nyt lähes kaksi vuotta. Suurin osa ajasta on ollut taustojen lukemista ja valmistautumista vierailuihin. Ajatukset ja vapaa-ajan se on vienyt melkein kokonaan. Luulisi, että kun käsikirjoitus on lopultakin valmis, kuvat valitut, kuvatekstit laaditut, sadat korjaukset ja hionnat tehdyt ja esipuhekin kirjoitettu, valtaa suuri helpotus ja ilo. Niin valtaakin, noin kahdeksi päiväksi. Sen jälkeen iskee ensin haikeus, mitä nyt suunnitellaan, kun ensi kesäksi ei ole tiedossa yhtään kirjailijakotireissua? Ja muistatteko, kun teimme runebergintorttuja Fredrikan vanhan ohjeen mukaan?

Haikeuden jälkeen tulee huoli. Onkohan kaikki faktat kunnossa? Olisiko sittenkin pitänyt tutustua tarkemmin Aino Kallaksen laivamatkoihin Lontoosta Hiidenmaalle Kassarin saareen. Että kuinka pitkään ne kestivätkään? Entä mitkä ihan tarkkaan ottaen olivat Johannes Linnankosken asumispaikat Askolan jälkeen ja sitä ennen?

Kun huoletkin on pakko iskeä tainnoksiin, vapautunut mieli ryhtyy haravoimaan uusia kirjahankkeita. Viime kesänä olimme vakaasti sitä mieltä, että uutta kirjaa ei kyllä ihan heti ryhdytä tekemään. Nyt emme kenties olekaan ihan niin varmoja. Tämä kirjan tekemisen myötä on herännyt muutama aika vahva aihe. Kirjailijoihin liittyvä tietenkin.

Onneksi sitä ennen on itse kirjan ilmestyminen ja siihen liittyvät tilaisuudet. Annamari ja Jari menevät Helsinkiin Korjaamolle Kirjatori-tapahtumaan puhumaan ja kaikki kolme olemme lupautuneet Jyväskylän kirjamessuille. Kirjailijakodeista ei tarvitse ihan vielä luopua.

Ehkä niistä ei pysty luopumaan enää koskaan. Maaliskuussa lähden käymään Istanbulissa, siellä on kymmeniä museoita, joista ainakin kolme liittyy jollain lailla kirjallisuuteen ja kirjailijoihin. Hüseyin Rahmi Gürpinar -nimisen kirjailijan kotimuseo näyttäisi olevan suurkaupungin tuntumassa jollain saarella. Nimi on täydellisen tuntematon, eikä hänen laajasta tuotannostaan ole käännetty suomeksi yhtään kirjaa. Silti vähän polttelee, pitäisiköhän siellä käydä?

Kylässä Varpu-Liisan luona

Takana on tiivis viikko. Saimme kustannustoimittajalta kommentit käsikirjoituksestamme: hyviä poisto- ja tiivistysehdotuksia ja muutamia tarkennuksia. Tämä on tietysti tärkeä vaihe, ja tuntuu mukavalta ja turvalliselta, että kustannustoimittaja on paneutunut kunnolla käsikirjoitukseen. Iltaisin olemmekin nyt tehneet korjauksia. Muutama kirjailija jää vielä ensi viikoksi.

Satukirjailija Laura Sointeen ja hänen kauttansa myös kirjailija Einari Vuorelan kotitalo Iloniemi sijaitsee Tuusulassa aivan Tuusulanjärven rannalla. Näköala olohuoneen valtavista ikkunoista antaa suoraan järvelle. Talo on sisältä tavattoman kaunis ja avara.

Tänään oli hieno päivä, ja saimme lisäpotkua kirjan viimeistelyyn. Vietimme päivän aurinkoiset hetket, nelisen tuntia siis, Tuusulassa Iloniemessä Varpu-Liisan ja Riston luona kylässä. Söimme pitkään hautunutta lammaskaalia ja mustaherukkajäädykettä sekä maistelimme itsetehtyä likööriä. Mutta eniten nautimme kaikista kertomuksista, joita saimme kuulla Varpu-Liisan vanhemmista Einari Vuorelasta ja Laura Sointeesta.

Jari ja Varpu-Liisa keskustelun tuoksinassa Iloniemen olohuoneessa,  seinällä näkyy sukulaisten muotokuvia.

Saimme tietää, että jo väsynyt ja huonossa kunnossa oleva Eino Leino sai apua ja ravitsevaa ruokaa topakan Aili-mummon hoivissa juuri tuolla Iloniemessä. Siellä Leino alkoi sanella Elämäni kuvakirjaa, joka ei sitten koskaan kokonaisuudessaan valmistunut.

Tuusulan rantatien asukkaat muodostivat kiinteän ja kiinnostavan yhteisön, jotka taisivat kuka mitäkin.  Varpu-Liisan isoisä Sakari oli huumorintajuinen ja sydämellinen kanttori, joka absoluuttisen musiikkikorvansa ansiosta oli ainoa, joka sai virittää Jean Sibeliuksen soittimet. Hauskan näkymän Varpu-Liisa maalaili silmiemme eteen kertoessaan Ahon ja Sibeliuksen kalareissuista. Kovin erityyliset miehet tulivat hyvin toimeen keskenään ja nauttivat kalan pyytämisestä, Aho reippaissa ulkoilmaihmisen vetimissä ja Sibelius aina tyylikkäänä puvussaan ja hatussaan.

Myös runoilija J.H. Erkko kuului Sointeen perheen lähipiiriin ja oli Laura-tyttären satujen suuri ihailija. Kun Erkon komeaa taloa rakennettiin, mies asusteli Sointeiden saunakammarissa ja olikin miltei perheenjäsen. Varpu-Liisan isoisä Sakari jopa löysi J.H. Erkolle morsiamenkin, mutta häät jäivät pitämättä Erkon yllättäen kuollessa kovin nuorena.

Eipä puuttunut seikkailunhalua Varpu-Liisaltakaan, jolle erityisesti eno toivoi hyvää kielitaitoa. Ja niinpä tyttö sitten muuttikin peräti kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi Ranskaan. Myös hänen elämänsä tarinaa oli tavattoman kiinnostava kuunnella.

Nyt alkaa taas työviikko, minulla koulussa, Annella toimistossa ja Jarilla toimituksessa. Iltaisin on jaksettava vielä viimeistellä kirjaa. Tämä päivä antoi kyllä mukavasti intoa.

Vuosi vaihtui ja käsikirjoitus valmistui

Ikkunasta näkyy talvinen maisema –ja lamppummekin on livahtanut taivaalle paistamaan auringon sijaisena.

Vuosi vaihtui ja olo on outo ja iloinen: käsikirjoitus on nyt jätetty kustantajalle. Esipuhe on enää kirjoittamatta, se muhikoon mielessä vielä hetken. On hauska ja haikea olo. Emmekö ensi kesänä lähdekään kiertueelle ympäri Suomen? Olisipa mahtavaa, jos voisi lähteä nyt ihan turistina vain ja viipyillä niin Päätalo-viikoilla kuin Pentinkulman päivillä ja viettää viikon loma Tove Janssonin saarella ja toinen viikko Kassarissa. Yksi kesä ei tosin siihen riittäisi mitenkään!

Juuri ennen joulua pidimme pienen mutta antoisan palaverin kustantajamme Tiina Aallon ja kustannustoimittajamme Katja Jalkasen kanssa. Tuli luottavainen olo: Nyt kirjan tekeminen jatkuu hyvien ammattilaisten käsissä. Kevään katalogissa kannessa on kuva Nils-Aslak Valkeapään kirjailijakotimuseosta Lásságammista. Tästä linkistä pääsee katsomaan esitettä. http://avain.net/sites/avain.net/files/Avaimen%20kevätesite%202013_small.pdf

Kohteet kartalle ja pilkut paikoilleen

Haltiakuusen alla -kirjan kohteet ovat nyt Google-kartalla, josta niihin on helppo hakea vaikkapa ajo-ohjeet. Nuppineulojen viemiseen oikeille paikoilleen tarvittiin noin 7000 kilometrin ajorupeama.

Käsillä ovat nyt viimeiset ajat ennen kirjan aineiston luovutusta kustantajalle. Kun lokakuun ja varsinkin marraskuun illat menivät kuvien käsittelemiseen, niin jäljellä olevina päivinä olemme oikolukeneet ja viimeistelleet kirjailijatekstejä, laatineet sisällysluettelon ja miettineet kirjan loppuun sijoittetavaa tietopakettia kohteista.

On kiinnostavaa nähdä, miten valmis aineisto mahtuu suunniteltuihin raameihin. Kuvia on toimitettu lähes 300 ja tekstejä yhteensä 28 kirjailijasta.




Näytä Kirjailijakotikohteet suuremmalla kartalla

Lönnrotin poka ja kukkuvat ruusut

Kirjan tekstien tarkistaminen on välillä aika hyytävää, kun moneen kertaan luetusta vielä löytyy virheitä tyyliin Lönnrotin poka ja Fredrikan kukkuvat ruusut. Pahinta on, että mielikuvitus heti lähtee kiitämään: oikeastaan olisi mukava kuulla, miten ruusut kukkuvat. Aikoinaan Maailma on teonsana -runoantologiaa tehdessämme oli ihan viittä vaille, ettei yhdeksi väliotsikoksi tullut Minun mieheni on niin kummallinen, kun tietysti piti lainata Leinon runosta säe Minun mieleni on niin kummallinen.

Täytyy tosin nyt todeta, että kyllä minun mieheni taitaa olla aika kummallinen. Monta viikkoa hän on töistä tultuaan istunut tuntitolkulla valitsemassa ja käsittelemässä kirjaan tulevia valokuvia. Kohta nekin valmistuvat.

Ensi viikolla on kokous kustantajan kanssa. Tapaamme taittajan, joka onkin todella tärkeä ihminen kirjamme työryhmässä. Kolmessa kuukaudessa hänen on tarkoitus saada kuvat ja tekstit kauniisti paikoilleen. Näin pitkällä siis jo ollaan!

Vakuutuksia ja tarkistuksia

Yksi kirjoitustyöpäivä meni yllättävään tehtävään: kaikkien apurahan saaneiden pitää hakea pakollista, siis lakisääteistä, vakuutusta Maatalousyrittäjien eläkelaitokselta (= Mela). Eli viimeisin kuukausiapurahamme menee sitten yllättäen vakuutusmaksuun. Toki tällainen laki on varmasti hyödyllinen ja välttämätönkin niille, jotka kokopäiväisesti tekevät väitöskirjaa muutaman vuoden ajan apurahalla tai kirjoittavat romaania kolmivuotisen apurahan turvin. Silloin heille kenties kertyykin hiukan eläkettä ja mahdolliset tapaturmat tahi sairastumiset tulevat korvatuiksi. Työttömyysturvakin vakuutukseen sisältyy, nimittäin sellainen, että jos jään kirjanteosta työttömäksi kesken apurahakauden, saan työttömyysturvaa. Näin ainakin puhelimessa minulle selitettiin. Eli höpönpöpön: eihän sellaista tilannetta ole olemassa edes teoriassa.

Tapaturmavakuutuskin on outo, sillä minullahan on jo sellainen. Eli joudun lain pakottamana ottamaan päällekkäisen tapaturmavakuutuksen, mutta jos minulle tapaturma sattuu, ei todennäköisesti tämä Mela kuitenkaan korvaa, koska sen korvaa se vakuutus, joka on isompi. Näinkin minulle puhelimessa selitettiin. Soittelin nimittäin sekä Melan asiakaspalveluun että Tietokirjailijoiden lakimiehelle hämmästyneenä näistä päällekkäisistä pakkovakuutuksista. Eläkettä saanen tästä korkeintaan 10 snt muun eläkkeeni päälle, tuskin sitäkään, ennemmin ehkä 1 snt. Vastausta en sen suuruuteen saanut. Mieluiten olisin käyttänyt apurahan nyt kirjantekoon kuin ottanut tuon minieläkkeen.

No, maksamme nyt sitten kiltisti maatalousyrittäjille vakuutusta kirjan tekemiseen myönnetystä apurahastamme. Toki on kiva, että maatalousyrittäjät saavat tällaista turvaa – mutta minun apurahoillaniko se pitää antaa? Miksihän tämä tuntuu meidän kohdallamme kovin absurdilta ja epäreilultakin? Meidän apurahastamme leijonanosa on mennyt matkakuluihin. Kuukausiapurahamme on 25 % kuukausityöstä. Sitä olen nauttinut nyt vuorotteluvapaalla ollessani ja Anne taas palkattomilla kesälomaviikoillaan. Viimeisellekin kuukausiapurahalle olisi ollut käyttöä! On tosi hienoa, että on olemassa järjestelmä, joka turvaa apurahansaajien eläkkeet ym. Mutta miksi se on lakisääteinen kaikille, myös sellaisille, jotka eivät työskentele apurahallaan kuukausi- ja vuositolkulla vailla muuta eläkettä kartuttavaa työtä? Ja olisiko ollut parempi, että tämän vakuutuksen ottamisesta saisi itse päättää? Vai jäisikö se sitten ottamatta, koska pienistä apurahoista ei millään raaskisi maksaa jonnekin mustalta aukolta tuntuvaan järjestelmään? Ehkä minäkin sitten mummona iloitsen siitä yhdestä lisäsentistä eläkkeessäni.

Oli muutenkin aika työlästä tuon lakisääteisen hakemuksen laatiminen – vaikkeivät nettisivut olisikaan tökkineet. Jouduimme tekemään kolme lähes samanlaista lomaketta: samat asiat kolmeen lomakkeeseen vähän eri paikkoihin. Piti täyttää sekä Annelle että minulle tietysti omat hakemukset ja sitten vielä ryhmän vetäjän hakemus. Minä siis tein kaksi hakemusta samaa vakuutusta varten. Toivottavasti näillä vakuutusrahoilla on palkattu tarpeeksi väkeä käsittelemässä näitä hakemuksia…

Ihan pakko on laittaa tähän väliin kuva Anni Blomqvistin maisemista. Marraskuu Ahvenanmaan saaristossa oli ihan hämmentävän kaunis.

Mitäs muuta kirjan eteen nyt teemme? Menossa ovat edelleen tarkistukset. Sähköpostit sinkoilevat Annen ja minun välillä: aina löytyy jotakin uutta pientä hiottavaa. Myös oppaamme ja muutkin asiantuntijat lukevat tekstejämme ja antavat palautetta. Tuorein palaute tuli juuri Ilmari Kiannon tyttäreltä Raija-Liisa Kiannolta. Kyllä tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun ihmiset ystävällisesti lukevat tekstejämme ja jaksavat ja ehtivät antaa palautetta. Heille olemme todella kiitollisia. Kun itse uppoaa omiin teksteihinsä ja kirjailija museoineen on jo hyvin tuttu, saattaa kirjoittaa olettaen lukijan tietävän entuudestaan milloin mitäkin. Tähän olemme nyt paneutuneet: emme kirjoita vain asiantuntijayleisölle ja kirjallisuusihmisille vaan kaikille, joita kulttuurimatkailu joko nojatuolissa tai ihan oikeasti kiinnostaa.