Toinen syrjähyppy naapurikirjailijan kotiin

Kun kirjailijamuseot ovat muuttuneet melkein pakkomielteeksi, piti vielä toisen kerran lähteä merta edemmäs kalaan. Sillä aikaan kun Annamari ja Jari tutustuivat Lammin taloon Sammatissa, minä lähdin Viroon. Nykyjään Tarttoon pääsee lentämällä, ja sieltä ei ole kuin seitsemisen kymmentä kilometriä Võrun kaupunkiin.

Võru on pieni etelävirolainen kaupunki, jossa eli ja asui virolaisten Lönnrot Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803–1882), lääkäri ja kansalliseepos Kalevipoegin kokoaja. Kreutzwaldin komea talo valtavine puutarhoineen sijaitsee kaupungin parhaalla paikalla. Talossa on jäljellä kaikki kirjailijaperheen huonekalut, jopa kotona sijaitseva lääkärinvastaanotto on paikoillaan.  Lääkäri-kirjailija eli komeasti, välillä jopa yli omien varojensa. Hänen saksalainen vaimonsa vaati komeutta ja sitä hän sai pikkukaupungin vaatimattomista puitteista huolimatta.

Kreutzwaldin lääkärin vastaanotto museossa.

Talokokonaisuuden lisäksi museoon kuuluu laaja puutarha, joka oli paikoillaan jo Kreutzwaldin aikaan. Kuten Lönnrot, hänkin oli kiinnostunut yrttien kasvattamisesta ja kasvien terveysvaikutuksista.

Talon komeissa saleissa vieraili myös vaatimaton Elias Lönnrot. Kaksi suurmiestä tapasi toisensa 1830-luvulla kun kansalliseepostyöt eivät Kreutzwaldin kohdalla olleet vielä alkaneetkaan. Mistä miehet puhuivat, sitä ei tietenkään tiedetä, eikä varmaan sitäkään, millä kielellä he puhuivat. Kreutzwaldin vaimo ainakin käytti keskustellessa lähinnä vain saksaa.

Kreutzwald-museossa oli taulu, johon oli piirretty Lönnrotin matkat Lounais-Virossa ja hänen tapaamiaan ihmisiä.

Museokokonaisuus on kadehdittavan hienosti hoidettu. Pihapiirin sivurakennuksissa olevia näyttelyitä Kalevipoegin kuvituksista olisi voinut tutkia vaikka kuinka pitkään. Kalevalan vakaaseen ja vanhaan Väinämöiseen verrattuna Kalevipoeg on kuvattu reippaaksi ja vahvaksi kultakiharaiseksi nuorukaiseksi.

Võrusta matkani kulki kohti Setunmaata ja sen museoita, mutta se on kokonaan toinen juttu.

Ei henkilönpalvontaa!

Elias Lönnrotin vanhuudenkotiin Lammin taloon Sammatissa on huikea ajaa. Tie on Lönnrotin teettämä ja mutkittelee kapeana halki edelleen tiheän metsän. Kun Lönnrot osti talon, hän toivoi, että sijainti erämaan keskellä vähän hillitsisi vierailijamääriä. Meille taloa esitelleen Lönnrot-tuntijan Aino-Maija Aarnion kanssa pohdimme, miten tähän talomuseoon tulisi suhtautua. Elias Lönnrothan nimenomaan kielsi tekemästä itsestään henkilönpalvontakohdetta ja kammosi sitä, että hänen kodistaan tehtäisiin samanlainen museo kuin Runebergin talosta oli jo ehditty tehdä.

Nyt me kuitenkin olimme Lönnrotin museoidussa talossa ja pohdimme, minkälaista siellä oli 1800-luvun lopulla elää ja kirjoittaa. Ehkä se ei kuitenkaan ollut väärin. Emme me siellä henkilönpalvontamenoja sentään pitäneet, vaan etsimme kokemusta Lönnrotin ajasta, elämästä ja kaikesta siitä valtavasta työstä, jonka hän on tehnyt.

Lönnrot ajatteli, että on vaarallista ylistää ja tulla ylistetyksi. Siksi hän varoi kumpaakin välillä melkein naurettavuuksiin asti. Vaikka hän oli eläessäänkin jo hyvin arvostettu suurmies, hänen oli vaikea ottaa vastaan arvonimiä ja huomionosoituksia. Muihin ihmisiin hän suhtautui lempeän ja varovaisen kannustavasti. Ehkä hän suhtautuisi niin meihin, jotka käymme nyt hänen kotimuseoissaan.

Eipä voinut välttyä ajattelemasta sitäkään, miten omituisella tavalla meidän aikamme suhtautuu omaan kieleemme ja kulttuuriimme. Miten ihan oikeasti on mahdollista, ettei museoviraston tehtäväksi ole itsestään selvästi annettu pitää huolta kaikista museoista, jotka kertovat kulttuurimme vaiheista. Miten voi olla mahdollista, etteivät Paikkarin torppa ja Lammin talo ole valtakunnallisesti erityisessä suojelussa? Samanlainen on suhde kieleen. Lönnrot piti aikoinaan Helsingin yliopiston ensimmäisen suomenkielisen luennon suomen kielen käytöstä eri tieteenhaaroissa. Nyt yliopistomme aivan surutta luopuvat suomenkielisestä tieteenteosta: opinnäytetyöthän tehdään nykyään pääosin englanniksi ja monien tieteenalojen termistöstä puuttuvat suomenkieliset sanat. Näinkö me luovumme vähitellen kielestämme? Toivottavasti emme sentään. Kertookohan tästä huolettomasta suhtautumisesta kulttuurimme ylläpitoon myös kotikaupunkini Lahden suunnitelmat lakkauttaa kaikki sivukirjastot ja muuttaa ne pikkuisiksi lainaus- ja palautuspisteiksi? Huolestuttavaa!

Kaksi erilaista torppaa

Suomen alkukesä voi muuttaa viikossa ilmettään ihan kokonaan. Viime viikonlopun heleä aurinko ja lämpö olivat vaihtuneet sateeseen, harmauteen ja koleaan tuuleen, kun suuntasimme kohti Sammattia ja Paikkarin torppaa. Pelko Lönnrotin syntymäkotimuseon lopettamisesta oli säikäyttänyt talvella, kun Museovirasto oli pannut sen säästölistalleen. Onneksi viime tingassa apuun tuli Lohjan kaupunki ja museo avasi ovensa normaaliin aikaan kesäkauden alussa. Lohjan kaupunki palkkasi museon kesävalvojaksi nuoren opiskelijan ja nyt yleisö pääsee edelleen tutustumaan yhteen Suomen vanhimmista kotimuseoista.

Sateesta ja kylmästä huolimatta Paikkarin torpan ympäristö näytti uskomattoman kauniilta: paljon kukkivia puita ja pensaita ja sammaloitunut kiviaita ympäröimässä pientä harmaata torppaa. Ja näköala suoraan järvelle. Tunnelmallisempaa paikkaa saa hakea. Siellä kannattaa pysähtyä hetkeksi, seistä hiljaa torpan sisällä ja kulkea pihan poikki kohti rantaa, katsella järvelle. Sinne Elias Lönnrotkin on lapsena katsellut.

Lönnrot itse istuu kotinsa vieressä toivottamassa vieraat tervetulleiksi.

Pienessä torpassa olikin paljon katsottavaa ja kuvattavaa. Märässä ruohikossa kastuneet tennarit ehtivät kuivua ennen kuin koko torppa oli huolellisesti tutkittu. Koko ajan tuntui löytyvän vielä yksi pieni yksityiskohta, joka piti kuvata, kaikella voisi olla käyttöä kirjassa.

Valokuvaaja ja assistenti.

Paikkarin vaatimattomasta torpasta ei ole kovin pitkä matka autolla Siuntion Fanjunkarsiin.  Aivan toisenlaiseen torppaan, joka myös on merkittävä osa suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Elias Lönnrotin ollessa jo arvostettuna suomen kielen professorina Helsingin yliopistossa Fanjunkarsin suuressa torpassa ahersi ylioppilas Aleksis Kivi kirjoittamassa Seitsemää veljestään. Mamselli Charlotta Lönnqvistin alkuperäistä Fanjunkarsin torppaa ei ole enää olemassa, mutta vuonna 2002 aloitettu työ torpan uudelleenrakentamiseksi on tuottanut hienon tuloksen. Täsmälleen alkuperäisellä paikalla lähellä nykyisen Siuntion keskustaa seisoo nyt kauniin punainen kopio 1800-luvun alkupuolella rakennetusta ja 1860-luvulla jatketusta Fanjunkarsin torpasta. Nykyinen rakennus toimii sekä pienenä Aleksis Kivi museona että pitopaikkana. Täällä voisi järjestää juhlat pitokokki Charlotta Lönnqvistin hengessä.

Fanjunkarsiin meidät tutustutti Pro Fanjunkars säätiön sihteeri Hilkka Toivonen. Hän kertoi siitä työstä – sekä henkisestä että ruumiillisesta – mitä oli tehty talon uudelleen pystyttämiseksi. Mitähän kaikkea maailmassa olisikaan jäänyt tekemättä ilman hänenlaisiaan asialleen antautuneita ihmisiä.

Fanjunkarsista lähtiessä aurinko jo pilkotteli pilvien lomasta. Kotimatkalla oli pakko käydä kurkistamassa hienoa Sjundbyn linnaan. Linna on yksityiskäytössä, mutta sen ympäristö on kuin suoraan vanhanajan idyllistä siltoineen ja jykevine kivirakennuksineen.

Olimme ihan Onnelassa ja vähän Palojoellakin

 


Emmepä turhaan aikailleet, kun kirmasimme Aleksis Kiven syntymäkotiin.

Jari on kunnolla varustaunut keikkaan: yllä Aleksis Kivi -paita ja molemmissa käsissä kuvausvarusteita. Taustalla näkyy kallio, johon Aleksis veljineen on kaivertanut nimensä. Aleksiksen ja Emmanuelin kaiverrukset onnistuimme löytämään.

Nurmijärvellä on puistossa kivinen Aleksis ja viereisessä kirjastossa hieno Kivi-huone.

Tuusulassa on majatalo Onnela, jossa aikoinaan viettivät aikaansa monet kirjailijat, taiteilijat ja säveltäjät. Eino Leino asusteli vakituisessa nurkkahuoneessaan. Me asustelimme hulppeassa mökissä järven rannalla.

Anne ja Jari tutkivat päivän saalista: kuvia Aleksis Kiven syntymä- ja lapsuudenkodista. Töitäkin siis teimme, vaikka oli ihana hellepäivä.

Omenapuut kukkivat ja johdattivat meidät jo suunnittelemaan ensi viikonloppua: retkeä Sammattiin Paikkarin torppaan ja Fanjunkarsiin, jossa Charlotte Lönnqvist tarinan mukaan ei sallinut omenankukkien voimakkaan tuoksun häiritä suojattinsa Aleksis Kiven työskentelyä. Meitä eivät kukkivat omenaput lainkaan häirinneet.

Kylässä August Strindbergin luona

Kymmendön kesäsaari

Ruotsissa osataan hoitaa ja jalostaa oman suurmiehensä perintöä. Se tuli hyvin selväksi viikonlopun aikana Strindbergin (1849–1912) jalanjäljillä. Itse suunniteltu Strindberg-matka vaatii vähän etukäteistyötä, mutta yllättävän paljon ehtii yhden viikonlopun aikana.

Kymmendön saari runsaan kolmenkymmenen kilometrin päässä Tukholmasta oli August Strindbergille tärkeä. Kun hän 1870-luvulla löysi saareen, matka sinne Tukholmasta kesti varmaankin pari päivää, nyt saaren saavuttaa nopeasti. Tukholmasta idylliseen Dalarö-nimiseen kylään ajaa autolla puolessa tunnissa, myös bussit näyttivät liikennöivän sinne usein. Dalarön pienestä satamasta lähtee Skärgården-niminen laiva muutaman kerran päivässä parin tunnin pituiselle reitille kiertämään lähisaaria. Laivamatka ensimmäiseen pysähdyspaikkaan Kymmendöhön kestää vain 15 minuuttia.

Mikä sitten on Kummendön nähtävyys? Se, jota kannattaa tulla katsomaan kauempaakin? Se on pienen pieni lautamökki, jonka Strindberg itse rakensi saarelaispoika apunaan vuonna 1882 kirjoittajamökiksi itselleen. Sinä kesänä hän oli tullut saarelle kahden pienen tyttärensä –  Karinin ja Gretan – kanssa, vaimo Siri von Essen oli näytelmäkiertueella Helsingissä. Mökki rakennettiin kalliolle, pieni ikkuna merelle päin. Kaksi kesää nuori August istui aamupäivät mökissään ja kirjoitti, iltapäivät hän käyskenteli saarella, leikki tyttäriensä kanssa ja viljeli perustamaansa kasvimaata. Tulosta syntyi niin mökissä kuin kasvimaallakin.

Reilut 130 vuotta pikku mökki on sitkeästi seissyt kalliolla ja tuhannet ihmiset ovat käyneet katsomassa sitä. Nytkin samalla laivalla Kymmendölle tuli kokonainen seurue ihmisiä, jotka olivat järjestetyllä Strindberg-matkalla tutustumassa kirjailijan kirjoitusmajaan ja elämään pienellä saarella.

Äärimmäisessä vaatimattomuudessaan mökki on vaikuttava: tämän paikan kirjailija on tarvinnut saadakseen kynänsä laulamaan.

Uninäytelmä

August Strindbergin kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.  Siksi kirjailija on poikkeuksellisen paljon esillä Tukholmassa. Dramatenissa on talven aikana pyörinyt peräti neljä Strindbergin näytelmää ja vajaa pari kuukautta sitten sai ensi-iltansa myös P. O. Enquistin Strindbergistä ja Siri von Essenistä kertova näytelmä Tribadien yö. Tälle viikonlopulle saimme liput Uninäytelmään, jossa alkuselostuksen mukaan on 67 % alkuperäistä Strindbergin näytelmätekstiä vuodelta 1901 ja loput uutta sovitusta. Uuden ja vanhan yhteensovittaminen toimii hyvin. Näytelmässä maan päälle lähetetty Indran tytär haastaa ihmiset väitteellään: Det är synd om människan. Nykyiset hyvinvointiyhteiskunnan jäsenet, tavalliset ruotsalaiset, saavat vastata haasteeseen ja pohtia: pitääkö minua sääliä?

Blåa tornet – Sininen torni

Viikonlopun kolmas kohde on tietenkin Drottningsgatanilla oleva Strindberg-museo. Museo käsittää tavallisen kerrostalon neljännestä kerroksesta pari huoneistoa. Toisessa huoneistossa on tiivis ja kaunisti aseteltu näyttely kirjailijan elämästä, tuotannosta ja ajatuksista, toinen on se samainen huoneisto, jossa Strindberg vietti neljä viimeistä elinvuottaan 1908–1912. Pieni kolmihuoneinen asunto on kuin kirjailijan itsensä jäljiltä vaikka museo on avattu vasta vuonna 1973, yli 60 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Entisöinti museoksi on huolellisesti tehty ja huonekalutkin suurimmaksi osaksi Strindbergin omia hänen ”punasilmäistä” lempilamppuaan myöten. Kun Strindberg muutti asuntoon, se oli eräänlainen täyshoitola, huoneistoissa ei ollut keittiöitä lainkaan, ruoka tuotiin huoneistoon yläkerrassa sijaitsevasta täysihoitolan keittiöstä, se sopi tietenkin yksin elävälle kuusikymppiselle kansalliskirjailijalle hyvin. Tämän huoneiston parvekkeella otti vastaan yli kymmenen tuhannen ihmisen tervehdyksen 60-vuotissyntymäpäivänään, ja vielä vähän ennen kuolemaansa 63-vuotiaana.

Museossa sai itse määritellä oman Strindberg-käsityksensä. Valittavana oli adjektiivejä naistenvihaajasta humanistiin.

Museon lipunmyynnissä oli myynnissä laajasti Strindbergin tuotantoa sekä kirjojina että cd-elokuvina, postikortteja, jääkaappimangneetteja ja jopa Strindberg-paperinukke. Kauppa näytti käyvän hyvin. Ja täälläkin – kuten Kymmendöllä – kokoontui porukka Strindberg-harrastajia kuulemaan luentoa kirjailijasta. 

Katu museosta kohti keskustaa on varustettu Strindberg-sitaateilla. Nyt on pakko lukea pitkästa aikaa ainakin Punainen huone. Naimakaupoista ei ole niin väliä.

Kulman takana museosta on todella vaikuttava Strindberg-patsas. Sen on veistänyt Carl Eldh ja se on pystytetty vuonna 1942. Patsaan melkeinpä jumalhahmoksi kuvvattu kirjailija istuu omista teoksistaan koostuvan vuoren päällä.

Kiinnostavatko einoleinot nuoria?

Olipa hauska lukea tänä aamuna Etelä-Suomen Sanomista juttu kirjailijakotimuseokirjaprojektistamme (vau, mikä yhdyssana!). Hauska oli myös keskustelu nuoren kivan toimittajan kanssa aiheesta, josta olisin jaksanut puhua vaikka kahdeksan tuntia. Yhtä kohtaa jutusta jäin miettimään: miten olin sanani muotoillut oppilaistani ja opetuksestani puhuessani. Toimittaja oli tulkinnut minun sanoneen, etteivät nuoret ole ollenkaan kiinnostuneet kirjallisuudenhistoriasta. Tokihan monia nuoria aleksiskivet ja einoleinot kiinnostavat – ja monia eivät. Etukäteen joillakin on ennakkoluuloja: vanhat kirjat tuntuvat pölyisiltä. Onneksi tieto ja tekstinäytteet avaavat tietä ja pöllyttävät kuvitteelliset tomut taivaan tuuliin.

Kirjalijakotimuseossa käyminen avaisi nuorillekin kirjailijan elämää ja sitä kautta varmasti moni kiinnostuisi uudella tavalla kirjailijoista. Harmi vain, miten ainakin peruskoulussa retkien järjestäminen on nykyään vaikeaa. Rahaa ei kouluissa ole senttiäkään ylimääräistä eikä koteja saa velvoittaa maksamaan retkiä. Siksi olen jonkin verran kertonut peruskoululaisilleni kirjailijakotimuseoista kirjallisuudenhistoriaa opettaessani. Jospa joku tahtoisi joskus museossa käydäkin. Ja kyllä aina onneksi on murrosikäisiä, jotka rakastavat kirjallisuutta, haluavat jo lukea klassikoita ja jopa kysyvät esimerkiksi, mistä saisi lisätietoa. Pari viikkoa sitten yksi tyttö kyseli jotakin lähdekirjaa Suomen taiteen kultakaudesta. Mieleeni tuli nyt – lehtijutun pikkuvirheen ansiosta - , että meidän kirjailijakotikirjammehan sopii mainiosti myös kouluihin: kuvat ja tarinat herättävät aina kiinnostusta niissäkin, joilla ei ole mitään ennakkotietoa kirjailijoista.

Lehden valokuvassa on osa kuvasta, jossa näkyy Maila Talvion Itä-Hämeen museoon siirretty työhuone. Onpa hassua, miten taitossa rajattu valokuva ruhjoutuu, kun valokuvaajan ajatus pilkotaan. No, kirjassa kuvat ovat tietysti paremmin!

Viime museokäynnillä Johannes Linnankosken kotimuseossa ajattelin paria oppilastani, jotka yhdellä tunnilla kertoivat, miten olivat joskus alakoulussa käyneet ”sellaisessa tosi vanhassa talossa”. Heitä olivat koskettaneet juuri samanlaiset asiat kuin meitä aikuisiakin: ”Ajattele, siellä oli iso uuni, jolla lämmitettiin koko taloa, ja sen uunin pankolle sinne ylös saattoi kiivetä nukkumaan.” Kotimuseo puhuu ihmisten oikeasta elämästä.

Askolassa kukkii tulipunainen kukka

Koko talven jatkuneen lukemisen ja taustatyörupeaman jälkeen pääsimme pitkästä aikaa tutustumaan oikeaan kirjailijakotikohteeseen. Käyntiä Johannes Linnankosken lapsuudenkotimuseoon oli pohjustettu jo hyvissä ajoin Askolan kulttuurisihteerin Risto Niemisen kanssa. Pieni museotalo on avoinna vain kesäisin, joten vierailustamme oli sovittava erikseen. Pienellä järjestelyllä asia hoitui hienosti.

Tuulisena kevätlauantaina päätimme ensiksi katsoa Linnankosken kotimuseon läheisyydessä kohisevaan koskeen, joka on merkittävässä osassa myös kirjailijan tuotannossa. Kosken yli johtaa kaunis vanha kivisilta, paikka on varmasti erilainen kuin nuoren Vihtorin Peltosen nuoruudessa, mutta kaunis paikka joka tapauksessa.

Kosken rannalta löysimme ihan ensimmäiseksi tulipunaisena kukkivan pienen kuusen. Se on niin harvinainen näky, että piti kivuta sillankaiteen ylitse ihmettelemään ihan lähietäisyydeltä. Näistä harvinaisista kukista kirjailija on saanut nimen vuonna 1905 ilmestyneelle best sellerilleen Laulu tulipunaisesta kukasta. Ilmeisesti piti mennä juuri Askolaan päästäkseen näkemään kuusen kukat.  

Johannes Linnankosken, tai oikeasti Vihtori Peltosen, lapsuudenkoti on idyllinen pieni keltainen talo. Ympäristö on todella kaunis, pihalla kukkivat valkovuokot ja suuret kuuset humisivat taustalla. Olimme arvioineet tämän kohteen aika pieneksi ja kuvausajan suhteellisen lyhyeksi. Ihan niin nopeasti homma ei sujunut. Kolmen tiiviin kuvaustunnin kuluttua olimme Annamarin kanssa syväjäässä, kun taas Jari ei intensiiviseltä valokuvaukseltaan edes huomannut museon keväistä koleutta. Mutta valmista tuli. Linnankosken museo opetti jälleen kerran tarkkaan katsomista, kirjailijan elämään liittyvät yksityiskohdat olivat läsnä, mutta ne vaativat paneutumista – ja vähän etukäteistietoa.

Johannes Linnankosken lapsuudenkoti on pieni, mutta aikanaan sinne mahtui asumaan Maria ja Juho Peltosen perhe, jonka kuopus oli tuleva kirjailija. Perheen muuttaessa taloon vanhinmmat lapset olivat jo muuttaneen omilleen.

Museosta lähdimme hyvällä mielellä. On helppo kuvitella paikan olevan kesällä hieno. Silloin on auki myös pihalla oleva aitta, jossa myydään paikallisten käsityöläisten töitä. Kesällä kannattaa museokäynnin ohessa pistäytyä aivan kulman takana olevassa Tirehtööri-kahvilassa. Paikka näytti ehdottomasti käymisen arvoiselta.

Antoisa mutta kylmä päivämme päättyi Askolassa taloa pitävän ystävämme Maija-Liisan pitopöytään. Kahvia juodessamme satoi oikein kunnolla, kevät kohisi eteenpäin vauhdilla. Sateen jälkeen ilma tuoksui tuoreelta ruoholta, hiirenkorvilta ja alkavalta kesältä.